Sylvia Beach oli papin tytär Baltimoresta. Myöhemmin perhe asui New Jersyessä. Miten hänestä tuli maailman ehkä kuuluisimman kirjakaupan omistaja Pariisiin ja James Joycen "Odysseuksen" kustantaja?
Beach
rakasti ranskalaista kulttuuria ja kirjallisuutta. Pariisissa vieraillessaan
hän tapasi ranskalaisen Adrienne Monnierin, joka piti kirjakauppaa rue
de’Odeonilla. Heistä tuli elinikäisiä ystäviä ja ilmeisesti myös rakastavaisia.
Oman
kirjakauppansa Beach perusti Pariisiin 1919. Sen nimeksi hän laittoi
"Shakespeare and Company". Kirjakaupasta oli tullut hänelle, hänen
omien sanojensa mukaan, pakkomielle. Kauppa sai nopeasti julkisuutta rapakon
toisella puolella ja Pariisiin saapuvat kirjailijat suuntasivat sinne ensi
töikseen. Siitä muodostui englanninkielisen taiteilijamaailman kohtaamispaikka.
Kauppa oli sekä kirjoja myyvä että niitä lainaava laitos. Siellä kävivät
kaikki. Heminway oli kanta-asiakas, joka lainasi kirjoja, koska rahapulassaan
ei voinut niitä ostaa. Ezra Pound, Gertrude Stein ja Alice B. Toklas, Sherwood
Anderson, Andre Gide ja monet muut olivat siellä tavanomaisia kävijöitä. Ja
tietysti James Joyce.
Jame Joyce ja Sylvia Beach Pariisissa 1920 |
Sylvia
Beach otti kustannettavakseen James Joycen "Odysseuksen", ilman
mitään sen suurempaa tuntemusta kustannusalasta. Tätä voidaan pitää jopa
tyhmänrohkeana tekona, mutta sen hän kuitenkin teki maailmankirjallisuuden
onneksi. Tehtävä ei ollut helppo ja täytyy vain ihailla Beachin päättäväisyyttä
ja tarmoa tämän valtavan urakan läpiviemisessä.
Niin
kuin arvata saattaa itse kirjailija Joyce ei ollut vähäisempiä hänen
ongelmistaan. Joyce sysäsi saman tein kustantajalleen lähes kaikki käytännön
asiat hoidettavaksi; raha-asiat, kirjeenvaihdon ym. Joyce ei myöskään suostunut
ymmärtämään, ettei kustantaja ollut rikas vaan hän oli jatkuvasti pyytämässä
rahaa (jota ei siis käytännössä ollut kirjasta tullut). Joycen elämäntavat
olivat tässä(kin) elämän vaiheessa suureelliset. Hän söi vaimonsa kanssa joka
ilta ravintolassa, aina hyvässä ravintolassa ja tipit henkilökunnalle olivat
valtavat. Nora Joyce (vaimo) pukeutui myös aina viimeisen muodin mukaan. Heitä
ei huominen huolettanut, ainahan Sylvialta sai rahaa. Sylvia itse sanoo
eläneensä kovin vaatimattomasti, jotta olisi voinut tyydyttää kirjailijan
loputtomat rahapyyteet.
Sylvia
Beach suhtautuu kuitenkin ymmärtävästi kirjassaan kaikkiin kirjailijoihin ja
muihin taiteilijoihin, joihin hän tutustui ja monia myös auttoi. Kirja on
kavalkadi sen aikaisen Pariisin kulttuurihenkilöistä ja tapahtumista. Mennyttä
maailmaa, jota ei enää ole. Kirja valottaa myös hyvin Joycen Pariisin vuosia ja
ennen kaikkea ”Odysseyksen” saamista kansien väliin. Tätä kirjaa voi hyvin
lukea sen aikaisen kuohuvan kulttuurielämän kuvauksena ilman sen kummempia
korkeakulttuurisia pyrkimyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti