tiistai 20. lokakuuta 2015

Beach: Shakespeare and Company


Sylvia Beach oli papin tytär Baltimoresta. Myöhemmin perhe asui New Jersyessä. Miten hänestä tuli maailman ehkä kuuluisimman kirjakaupan omistaja Pariisiin ja James Joycen "Odysseuksen" kustantaja? 

Beach rakasti ranskalaista kulttuuria ja kirjallisuutta. Pariisissa vieraillessaan hän tapasi ranskalaisen Adrienne Monnierin, joka piti kirjakauppaa rue de’Odeonilla. Heistä tuli elinikäisiä ystäviä ja ilmeisesti myös rakastavaisia.

Oman kirjakauppansa Beach perusti Pariisiin 1919. Sen nimeksi hän laittoi "Shakespeare and Company". Kirjakaupasta oli tullut hänelle, hänen omien sanojensa mukaan, pakkomielle. Kauppa sai nopeasti julkisuutta rapakon toisella puolella ja Pariisiin saapuvat kirjailijat suuntasivat sinne ensi töikseen. Siitä muodostui englanninkielisen taiteilijamaailman kohtaamispaikka. Kauppa oli sekä kirjoja myyvä että niitä lainaava laitos. Siellä kävivät kaikki. Heminway oli kanta-asiakas, joka lainasi kirjoja, koska rahapulassaan ei voinut niitä ostaa. Ezra Pound, Gertrude Stein ja Alice B. Toklas, Sherwood Anderson, Andre Gide ja monet muut olivat siellä tavanomaisia kävijöitä. Ja tietysti James Joyce.

Jame Joyce ja Sylvia Beach Pariisissa 1920
Sylvia Beach otti kustannettavakseen James Joycen "Odysseuksen", ilman mitään sen suurempaa tuntemusta kustannusalasta. Tätä voidaan pitää jopa tyhmänrohkeana tekona, mutta sen hän kuitenkin teki maailmankirjallisuuden onneksi. Tehtävä ei ollut helppo ja täytyy vain ihailla Beachin päättäväisyyttä ja tarmoa tämän valtavan urakan läpiviemisessä.
Niin kuin arvata saattaa itse kirjailija Joyce ei ollut vähäisempiä hänen ongelmistaan. Joyce sysäsi saman tein kustantajalleen lähes kaikki käytännön asiat hoidettavaksi; raha-asiat, kirjeenvaihdon ym. Joyce ei myöskään suostunut ymmärtämään, ettei kustantaja ollut rikas vaan hän oli jatkuvasti pyytämässä rahaa (jota ei siis käytännössä ollut kirjasta tullut). Joycen elämäntavat olivat tässä(kin) elämän vaiheessa suureelliset. Hän söi vaimonsa kanssa joka ilta ravintolassa, aina hyvässä ravintolassa ja tipit henkilökunnalle olivat valtavat. Nora Joyce (vaimo) pukeutui myös aina viimeisen muodin mukaan. Heitä ei huominen huolettanut, ainahan Sylvialta sai rahaa. Sylvia itse sanoo eläneensä kovin vaatimattomasti, jotta olisi voinut tyydyttää kirjailijan loputtomat rahapyyteet.

Sylvia Beach suhtautuu kuitenkin ymmärtävästi kirjassaan kaikkiin kirjailijoihin ja muihin taiteilijoihin, joihin hän tutustui ja monia myös auttoi. Kirja on kavalkadi sen aikaisen Pariisin kulttuurihenkilöistä ja tapahtumista. Mennyttä maailmaa, jota ei enää ole. Kirja valottaa myös hyvin Joycen Pariisin vuosia ja ennen kaikkea ”Odysseyksen” saamista kansien väliin. Tätä kirjaa voi hyvin lukea sen aikaisen kuohuvan kulttuurielämän kuvauksena ilman sen kummempia korkeakulttuurisia pyrkimyksiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti