Olen
vältellyt vanhojen miesten muistelmien lukemista parin mahalaskuisen kirjan
jälkeen. Niissä katkeruuden määrän nousu korreloitui suoron kulman pienentymisen
kanssa eikä siihen auttanut naisten nuorentuminen parikymppisiksi
seksipedoiksi, jotka jaksoivat tätä rupistunutta luovuutensa juonutta
menestyskirjailijaa kehua sumeilematta kaikilla elämän osa-alueilla.
Mäkelän
kirjassa ei ollut katkeruutta. Tosin näissä muistelusten vuosissa hän oli vielä nuori mies. Hän kertoi, totesi,
vailla intohimoa oikeastaan mihinkään asiaan tai henkilöön. Kavalkadina hän
juoksuttaa Otavan kirjailijoita sivu toisensa perään ja se kyllä tulee selväksi
kenen puolella hän ainakin alkuvuosina seisoi: Otavan.
Mielenkiintoisin
on hänen suhteensa Paavo Haavikkoon ja Haavikon luhistuminen ja
persoonallisuuden muutos, joka viimeisinä Otavan vuosina tapahtui. Miten
Mäkelän arvostamasta ja suuresti kunnioittamasta ihmisestä ja runoilijasta tuli
rasite, josta kustantamon oli pakko päästä eroon. Se lienee ollut Mäkelälle
surullista katsottavaa.
Oululaisia
kirjailijoitakin siellä vilahtaa. Jorma Kurvinen oli tullut Mäkelän puheille ja
kysynyt minkä tyyppistä kirjaa haluatte, hän kirjoittaa mitä halutaan. Näin
syntyivät Kurvisen sotakirjat ja naisille suunnatut Elsa Anttilan nimellä
kirjoitetut romanttiset teokset. Susikoira Roi oli myös Mäkelän ideoima
kirjasarja, hänen itsensä kertoman mukaan. Niistä kirjoista tuli sitten
klassikkoja, joita luetaan vieläkin.
Yksi
samaistumisen kohta sieltä löytyi. Mäkelä lähti Antti Tuurin ja Esko Raennon
kanssa vaellukselle Lappiin, kaupunkilaispoika. Heti alkutaipaleella tuli
vastaan suo, joka piti ylittää. Mäkelä panikoi, ei osaa kulkea ja luulee päiviensä
siihen päättyvän. Hän kirjoittaa: ”Kun lopulta suot loppuvat — ja ne loppuvat
aina myöhemmin kuin uskon — olen itsekin lopussa. Mutta kulku kovalla maalla
saa minut kuitenkin niin kiitolliseksi, että itkisin, jos siihen löytyisi
voimia.” Ymmärrän häntä täysin. Mikään ei ole kamalampaa kuin hyllyvä suo. En
tosin ole koskaan sellaiselle suostunut menemään, ajatus jo puistattaa.
Tätä
kirjaa voisi ehkä suositella sellaisille varttuneille ihmisille, jotka vielä
muistavat kuka oli Tytti Parras ja jotka mielellään juovat litroittain haaleaa
vesijohtovettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti