keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Hannu Mäkelä: Muistan: Otavan aika (Tammi 2015)



Olen vältellyt vanhojen miesten muistelmien lukemista parin mahalaskuisen kirjan jälkeen. Niissä katkeruuden määrän nousu korreloitui suoron kulman pienentymisen kanssa eikä siihen auttanut naisten nuorentuminen parikymppisiksi seksipedoiksi, jotka jaksoivat tätä rupistunutta luovuutensa juonutta menestyskirjailijaa kehua sumeilematta kaikilla elämän osa-alueilla.

Mäkelän kirjassa ei ollut katkeruutta. Tosin näissä muistelusten vuosissa hän oli vielä nuori mies. Hän kertoi, totesi, vailla intohimoa oikeastaan mihinkään asiaan tai henkilöön. Kavalkadina hän juoksuttaa Otavan kirjailijoita sivu toisensa perään ja se kyllä tulee selväksi kenen puolella hän ainakin alkuvuosina seisoi: Otavan.

Mielenkiintoisin on hänen suhteensa Paavo Haavikkoon ja Haavikon luhistuminen ja persoonallisuuden muutos, joka viimeisinä Otavan vuosina tapahtui. Miten Mäkelän arvostamasta ja suuresti kunnioittamasta ihmisestä ja runoilijasta tuli rasite, josta kustantamon oli pakko päästä eroon. Se lienee ollut Mäkelälle surullista katsottavaa.

Oululaisia kirjailijoitakin siellä vilahtaa. Jorma Kurvinen oli tullut Mäkelän puheille ja kysynyt minkä tyyppistä kirjaa haluatte, hän kirjoittaa mitä halutaan. Näin syntyivät Kurvisen sotakirjat ja naisille suunnatut Elsa Anttilan nimellä kirjoitetut romanttiset teokset. Susikoira Roi oli myös Mäkelän ideoima kirjasarja, hänen itsensä kertoman mukaan. Niistä kirjoista tuli sitten klassikkoja, joita luetaan vieläkin.

Yksi samaistumisen kohta sieltä löytyi. Mäkelä lähti Antti Tuurin ja Esko Raennon kanssa vaellukselle Lappiin, kaupunkilaispoika. Heti alkutaipaleella tuli vastaan suo, joka piti ylittää. Mäkelä panikoi, ei osaa kulkea ja luulee päiviensä siihen päättyvän. Hän kirjoittaa: ”Kun lopulta suot loppuvat — ja ne loppuvat aina myöhemmin kuin uskon — olen itsekin lopussa. Mutta kulku kovalla maalla saa minut kuitenkin niin kiitolliseksi, että itkisin, jos siihen löytyisi voimia.” Ymmärrän häntä täysin. Mikään ei ole kamalampaa kuin hyllyvä suo. En tosin ole koskaan sellaiselle suostunut menemään, ajatus jo puistattaa.

Tätä kirjaa voisi ehkä suositella sellaisille varttuneille ihmisille, jotka vielä muistavat kuka oli Tytti Parras ja jotka mielellään juovat litroittain haaleaa vesijohtovettä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti