Joyce: Dublinilaisia

James Joycen novellikokoelmaa ”Dublinilaisia” oli ilo lukea. Alkupään lyhyitä novelleja lukiessani vertasin niitä väistämättä Raymond Carverin novelleihin ( ”Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta”) niiden oivaltavuuden takia. Tekstin maalailevuus toi taas mieleeni Tolstoin. Hienoa kieltä, hienoja rakenteita. Lopun kaksi pitkää novellia olivat paremmin lyhkäisiä tarinoita kuin novelleja enkä niistä pitänyt yhtä lailla kuin alun teksteistä. Tässä kokoelmassa vilahtelee samoja henkilöitä kuin ”Odysseyksessa”, joten voisi olettaa heidän eläneen pitkään kirjailijan mielessä niin kuin ajallisesti tapahtuikin.

Joycellä oli suuria vaikeuksia saada ”Dublinilaisia” kustannetuksi. Hän tarjosi käsikirjoitusta ensimmäisen kerran kustantajalle vuonna 1905. Kustantaja Grant Richards vaati kirjailijaa poistamaan yhden novellin ja muista osia vedoten tekstin loukkaavuuteen, mitä se sitten tarkoittikaan. Joyce ei näihin poistoihin oikeutetusti suostunut. Lisäksi kustantamon latoja kieltäytyi painamasta teosta. Siihen aikaan syytteen epämoraalisen ym. teoksen painamisesta saattoi saada myös kirjan painaja, ei ainoastaan kustantaja ja kirjoittaja.

Joyce kääntyi toisten kustantajien puoleen ja yksi yritys päätyi niin pitkälle, että kirja todella painettiin. Sen tuhannen kappaleen ensipainos kuitenkin poltettiin. Voi vain kuvitella kirjailijan tuskaa tämän tapahtuman edessä. Joyce oli myös kuten aina huutavassa rahapulassa ja hänellä oli perhe elätettävänään. Hän uhrasi kirjeenvaihtoon ja loputtomiin väittelyihin, tekstin puolustamiseen ja selittämiseen eri kustantajien kanssa valtavasti aikaa. Tämä sama prosessi koski kaikkia Joycen kirjoja. Hän ei saanut kustannussopimuksia koskaan helpolla ja muitakin ongelmia riitti.

”Dudlinilaisia” julkaistiin lopulta vuonna 1914. Yhdeksän vuotta Joyce joutui taistelemaan saadakseen sen painetuksi. Kirjeessään W.B. Yeatsille 14.9.1916 Joyce kertoo Dublinilaisia myydyn ensimmäisen kuuden kuukauden aikana seitsemän kappaletta. Siis seitsemän. Joyce ei tästä kuitenkaan masentunut vaan alkoi kirjoittaa ”Odysseusta”. Hänellä oli kutsumus.