Pertti Lassila: Armain aika (Teos 2015)

Harvemmin olen näin pienen kirjan lukemiseen käyttänyt yhtä paljon aikaa kuin tämän. Olisin jättänyt lukemisen sikseen, jos kysymyksessä ei olisi Finlandia-palkintoehdokas. Koville otti totisesti.

 

Kirjassa eletään sodan jälkeisiä kasvun vuosia ja kesää. Tapahtumapaikkana on huvila, jossa aikaansa viettävät pieni poika, hänen äitinsä ja äidinisä. Paikalla piipahtaa myös Kerttu-täti, äidinäidin sisko sekä posetiivari ja siipensä loukannut lokki, josta tulee pojan elätti. Siinä on koko kirjan tapahtumat lueteltuina.

En kaipaa kirjoihin juonta enkä menevyyttä, mutta silloin pitää kielen ja tyylin olla kohdillaan. Tapahtumaköyhässä kirjassa virheet paljastuvat armotta. Niin kävi tässä teoksessa. Alku oli puuduttavaa luontokuvausta, josta en löytänyt mitään uutta tai kiinnostavaa. Tuntui kuin kirjailija olisi omassa mökkipihassaan kulkenut lehtiö ja kynä kädessä ja kirjoittanut ylös jokaisen näkemänsä kukan ja kiven. 

Takakannessa kerrotaan seuraavaa: ”Ehjät ja kauniit lauseet pysäyttävät lukijan…”. Kyllä ne pysäyttivät vaikkakin eri syystä. Tässä esimerkki: ”Lippusalolle johtava kapea käytävä, jonka molemmin puolin ruusupensaat olivat, oli haravoitu.” Tällaisia kankeita lauserakennelmia kirjailija viljelee kirjassa useita kertoja. Kyllä tästä on kauneus kaukana.

Kirjassa on myös pieni kahden sivun pituinen luku, jonka jouduin lukemaan kahteen kertaan, koska se oli niin huonosti kirjoitettu. Tässä tämän luvun lyhyiden kappaleiden aloitukset: ”Helle oli…”, ”Kimmo istui…”, ”Hän asteli…”, ”Hän avasi…”, ”Kimmo oli…”, ”Kimmo otti…”, ”Poika avasi…”, ”Poika katkaisi…”, ”Joskus Kimmo oli…”, ”Mitä tytön…”. Tässä siis Kimmo, poika ja hän ovat sama henkilö, joka siis istui/ asteli/ avasi/ oli/otti ja taas avasi jne.. Käsittämätöntä  tyylitautologiaa. Yritin keksiä tälle jonkin järkevän selityksen, mutta en siinä onnistunut. Oliko kustannustoimittaja nukahtanut jo sanan ääreen, kun tällaista tekstiä pääsi kirjaan. Tämähän vaikuttaa alakoululaisen tekstirakennelmalta.

Käsittämätön oli myös kirjan keskivaiheilla ollut 24-sivun mittainen replikointi, jota käyvät pojan äiti ja täti. Kirjailijan oman maailmankuvan ja naisten menneen elämän esiintuominen loputtomissa repliikeissä oli puuduttavaa luettavaa. En myöskään jaksa uskoa, että kaksi naista kertovat kesäillassa elämänsä toisilleen tuohon tapaan, jonka kirjailija kirjoitti. Hehän tunsivat toisensa ja toistensa elämät tarkkaan, koska olivat tunteneet toisensa jo vuosikymmeniä. Mitä niitä kertaamaan aasta ööhön? Tässä replikointijaksossa on myös luku, jossa luvun viisi perättäistä repliikkiä alkaa sanoin "Arvo oli...". Siis viisi perättäistä aloitusta.

Kirjan parasta antia oli loppupuolen isoisän kertomus avioliitostaan ja elämästään. Sen luki jopa mielellään.

Voin hyvin kuvitella, että kirjan sopeutuvaisesta pikkupojasta saattoi tulla jopa yliopiston dosentti. Sitä en pysty kuitenkaan kuvittelemaan, mitkä olivat ne tämän kirjan ansiot, joilla se valittiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

Ian McEwan: Lapsen oikeus (Otava 2015)

Brittiläinen McEwan on ollut suosikkikirjailijoitani jo vuosikymmeniä. Hänen kirjansa eivät ole tuottaneet pettymyksiä; niiden hiljainen, pohdiskeleva tyyli ja psykologisesti tarkkanäköinen asian käsittely ovat olleet kirjasta toiseen täyttä nautintoa.

Niinpä olin aika järkyttynyt lukiessani tämän kirjan alun. Siinä kuusikymppinen professorimies ilmoittaa samanikäiselle juristivaimolleen haluavansa vielä kokea yhden ison intohimoisen suhteen ennen kuin kuolisi. Hän aloittaisi suhteen nuoren (kuinkas muuten!) naisen kanssa ja toivoi vaimonsa ymmärtävän tämän asian. Hän rakasti vaimoaan, mutta tämän suhteen hän aikoi kokea. Todella banaalia.

Mieleeni hiipi pettymys. Ei kai vaan älykkäänä pitämäni kirjailija ollut sortunut vanhojen mieskirjailijoiden helmasyntiin ja kirjoittanut kirjaa nuoren naisen rakkaudesta vanhaan mieheen, tuohon haavekuvaan joka ei ole totta, vaikka vanheneva mies sen kiihkeästi yrittää todeksi kirjoittaa. Onneksi McEwan ei mennyt tähän harhaan, vaan haki kirjaansa todemman ratkaisun. Olin helpottunut, sillä olisi ollut kova pala minulle pettyä lempikirjailijaani. En olisi sitä antanut McEwanille koskaan anteeksi.

Aviovaimo Fiona toimii perheoikeuden tuomarina ja joutuu työkseen miettimään mikä on lapsen etu ja oikeus. Läpi kirjan kulkee tapaus, jossa seitsemäntoistavuotias leukemiaan sairastunut poika ja hänen vanhempansa kieltäytyvät verensiirrosta, joka voisi pelastaa pojan hengen. He ovat Jehovan todistajia. Tehdessään ratkaisunsa verensiirtojen aloittamisesta, Fiona panee alulle tapahtumaketjun, jota hän ei pysty viileän tuomarin roolinsa kautta hallitsemaan.

Mielenkiintoinen ja tarkkanäköinen on myös hajoamassa olevan avioliiton kuvaus. Miten pettymystä, raivoa ja loukatuksi tulemista voi käsitellä ihminen, joka ei ole näitä tunteita koskaan joutunut itse kokemaan, vaikka perheoikeuden tuomarina on niitä oikeussalissa joutunut kohtamaan. Onko anteeksi antaminen ylipäätään mahdollista?

McEwanin kirjoissa ei tapahdu suuria asioita. Hän ei kirjoita raflaavia sokkiefektejä joka toiseen lukuun, jotta lukijan mielenkiinto pysyisi vireillä. Sellaisia keinotekoisia elementtejä McEwan ei tarvitse, koska on hyvä kirjailija. Jännite ja mielenkiinto syntyvät tarkoin harkitusta tekstistä ja ihmisen psykologiaa ja käyttäytymistä ymmärtävästä mielestä, joka kirjailijalla onnekseen on. 

Hienovireinen, puhutteleva kirja jälleen McEwanilta.

Titus Livius: Karthagon Hannibal lähtee sotaan ( Basam Book 2014) ja Karthagon Hannibal Rooman porteilla ( Basam Book 2015)

Livius syntyi Pohjois-Italiassa 59 eKr..Hän oli varakas mies ja otti elämäntehtäväkseen Rooman historian kirjoittamisen. Tämä urakka kesti neljäkymmentä vuotta. Ab urbe condita käsitti sataneljäkymmentäkaksi kirjaa. Osa näistä kirjoista on onneksemme säilynyt.

Nämä kaksi kirjaa käsittelevät toista puunilaissotaa. Ensimmäisen sodan karthagolaiset hävisivät Roomalle. Hamilkar oli tuolloin sotapäällikkönä. Hänen poikansa Hannibal päätti kostaa roomalaisille tämän vääryyden ja aloitti toisen puunilaissodan. Hänestä tuli isäänsä kuuluisampi sotapäällikkö, jota jopa roomalaiset arvostivat taktiikan mestarina.

Ideoita ei tältä sotahullulta puuttunut. Hän marssitti joukkonsa Alppien yli päästäkseen Italian maaperälle. Sen aikaiset miehistön varusteet olivat taatusti aika kehnot tuuleen ja pakkaseen, vaikka vuoristolaiset joitain riepuja heille pakosta antoivat. Hannibalin sotajoukkoon kuuluivat myös silloiset hyökkäysvaunut eli norsut ja nekin saivat kiivetä Alppien yli ja ihmetellä mihin hittoon olivat joutuneet. Moni niistä ei siitä ylityksestä hengissä selvinnyt kuten ei osa miehistä ja hevosistakaan. Sitä taivallusta katsoessa vuoristolaiset taisivat olla perin ällistyneitä. 

Hannibal sai kuitenkin tarpeeksi miehiä ja muuta kalustoa Alppien yli sotiakseen roomalaisia vastaan menestyksekkäästi. Sitä voi pitää jo ihmeenä.

Roomalaisten ongelmana oli osittain ylimielisyys, osittain johdon erimielisyydet ja poliittinen varovaisuus ja oman aseman turvaaminen. Armeijalla oli ajoittain kaksi ylipäällikköä yhtä aikaa, koska senaatti ei uskaltanut antaa valtaa vain yhdelle miehelle. Ylipäälliköt pitivät valtaa vuoropäivinä ja koomiseksi asian teki se, että toinen halusi sotia ja toinen odottaa. Sodittiin siis vain vuoropäivin. Hannibalia moinen demokratia varmasti nauratti.

Ratkaiseva taistelu käytiin Cannaessa. Sen voitti Hannibal. Taistelukentälle kaatui neljäkymmentäviisituhatta viisisataa (45 500) jalkamiestä ja kaksituhattaseitsemänsataa (2700) ratsumiestä. Määrä on hirvittävä, kun ottaa huomioon, että tuohon aikaan tappaminen oli käsityötä. Ei ollut konekiväärejä eikä kranaatteja ja norsutkin olivat tuolloin jo kaikki kuolleet. Oli vain miehet ja hevoset, miekat, peitset ja lingot. Mahtoi siinä illalla sotureiden olkapäitä särkeä. 

Hannibal ei kuitenkaan voittanut koko sotaa. Hän jäi nauttimaan voitostaan ja viivytteli, johon karthagolaisten ratsuväen komentaja Maharbal totesi.” Jumalat eivät tosiaan ole antaneet kaikkea samalle miehelle. Osaat kyllä voittaa, Hannibal, mutta et osaa käyttää voittoa hyväksesi.” Sanotaan tämän yhden päivän viivyttelyn pelastaneen Rooman.

Kirjoissa on alkuperäinen teksti latinaksi. Suomentajat kertovat esipuheessaan muokanneensa tekstiä luettavammaksi lyhentelemällä lauseita ja muutenkin he ovat pyrkineet helppolukuisuuteen. Siinä on onnistuttu, mutta minulla oli joskus vaikeuksia mieltää teksti Liviuksen kirjoittamaksi sen nykyaikaisuuden takia. Hienoja kirjoja ovat joka tapauksessa molemmat.