Harvemmin olen näin pienen kirjan lukemiseen käyttänyt yhtä
paljon aikaa kuin tämän. Olisin jättänyt lukemisen sikseen, jos kysymyksessä ei
olisi Finlandia-palkintoehdokas. Koville otti totisesti.
Kirjassa eletään sodan jälkeisiä kasvun vuosia ja kesää.
Tapahtumapaikkana on huvila, jossa aikaansa viettävät pieni poika, hänen äitinsä
ja äidinisä. Paikalla piipahtaa myös Kerttu-täti, äidinäidin sisko sekä posetiivari
ja siipensä loukannut lokki, josta tulee pojan elätti. Siinä on koko kirjan
tapahtumat lueteltuina.
En kaipaa kirjoihin juonta enkä menevyyttä, mutta silloin
pitää kielen ja tyylin olla kohdillaan. Tapahtumaköyhässä kirjassa virheet paljastuvat
armotta. Niin kävi tässä teoksessa. Alku oli puuduttavaa luontokuvausta, josta
en löytänyt mitään uutta tai kiinnostavaa. Tuntui kuin kirjailija olisi omassa
mökkipihassaan kulkenut lehtiö ja kynä kädessä ja kirjoittanut ylös jokaisen
näkemänsä kukan ja kiven.
Takakannessa kerrotaan seuraavaa: ”Ehjät ja kauniit lauseet
pysäyttävät lukijan…”. Kyllä ne pysäyttivät vaikkakin eri syystä. Tässä
esimerkki: ”Lippusalolle johtava kapea käytävä, jonka molemmin puolin
ruusupensaat olivat, oli haravoitu.” Tällaisia kankeita lauserakennelmia
kirjailija viljelee kirjassa useita kertoja. Kyllä tästä on kauneus kaukana.
Kirjassa on myös pieni kahden sivun pituinen luku, jonka
jouduin lukemaan kahteen kertaan, koska se oli niin huonosti kirjoitettu. Tässä
tämän luvun lyhyiden kappaleiden aloitukset: ”Helle oli…”, ”Kimmo istui…”, ”Hän
asteli…”, ”Hän avasi…”, ”Kimmo oli…”, ”Kimmo otti…”, ”Poika avasi…”, ”Poika
katkaisi…”, ”Joskus Kimmo oli…”, ”Mitä tytön…”. Tässä siis Kimmo, poika ja hän
ovat sama henkilö, joka siis istui/ asteli/ avasi/ oli/otti ja taas avasi jne..
Käsittämätöntä tyylitautologiaa. Yritin
keksiä tälle jonkin järkevän selityksen, mutta en siinä onnistunut. Oliko
kustannustoimittaja nukahtanut jo sanan ääreen, kun tällaista tekstiä pääsi
kirjaan. Tämähän vaikuttaa alakoululaisen tekstirakennelmalta.
Käsittämätön oli myös kirjan keskivaiheilla ollut 24-sivun
mittainen replikointi, jota käyvät pojan äiti ja täti. Kirjailijan oman
maailmankuvan ja naisten menneen elämän esiintuominen loputtomissa repliikeissä
oli puuduttavaa luettavaa. En myöskään jaksa uskoa, että kaksi naista kertovat
kesäillassa elämänsä toisilleen tuohon tapaan, jonka kirjailija kirjoitti. Hehän
tunsivat toisensa ja toistensa elämät tarkkaan, koska olivat tunteneet toisensa
jo vuosikymmeniä. Mitä niitä kertaamaan aasta ööhön? Tässä replikointijaksossa on myös luku, jossa luvun viisi perättäistä repliikkiä alkaa sanoin "Arvo oli...". Siis viisi perättäistä aloitusta.
Kirjan parasta antia oli loppupuolen isoisän kertomus avioliitostaan
ja elämästään. Sen luki jopa mielellään.
Voin hyvin kuvitella, että kirjan sopeutuvaisesta
pikkupojasta saattoi tulla jopa yliopiston dosentti. Sitä en pysty kuitenkaan kuvittelemaan,
mitkä olivat ne tämän kirjan ansiot, joilla se valittiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti