tiistai 5. tammikuuta 2016

Jarmo Stoor: Sieluhäkki (Into 2013)



Stoor on syntynyt Enontekiöllä ja kirja on koetun elämän makuinen kertomus pienen pojan kasvusta Lapin perukoilla; ”Äiti oli kesällä viety Muurolan mielisairaalaan. Piirit olivat taas alkaneet pienentyä.” Isä teki hanttihommia ja joi silloin kun töitä ei ollut. Pieni poika, Tarmo kasvoi mielikuvituskaverinsa kanssa. Hänen nimensä oli yksinkertaisesti Kaveri. Ylisuojelevainen äiti ei päästänyt poikaa pihapiirin ulkopuolelle. Ennen kouluikää pojalla oli vain yksi ystävä, tuo mielikuvituskaveri ja pelot, joita oli monta.


Äiti oli pikkutyttönä raiskattu. Kaikki tiesivät tekijän. Kylän uskovaiset vierittävät kuitenkin syyn pienen tytön viaksi. Tyttöön oli mennyt saatana ja hän oli vietellyt miehen tähän syntiin. Nämä herran enkelit vaativat tytöltä julkista anteeksipyyntöä. Äidin tarinaa viedään eteenpäin erillisissä kappaleissa läpi kirjan. Tämä tunkkainen, vääristynyt uskovaisuus on yksi kirjan teemoista vaikka pitäisi kai puhua suoraan uskonnon varjolla harjoitettavasta pahuudesta.


Koti täyttyy ryyppyporukoista ja ne juhlat kestävät kauan. Äiti heijaa nuorimmaistaan ja piirit pienenevät. Siinä tilanteessa, varsinkin kun lapsuuden kokemukset tulevat uniin, voi mielisairaalaan joutuminen olla pelastus. Mielikuvituskaveri auttaa Tarmoa ja hänestä kasvaa sisukas vintiö, joka ei helpolla anna periksi.


Stoor kuvaa hyvin pohjoisen elämän kovuutta vaikka se siellä eläneelle oli arkipäivää, joka ei ollut sen kummempaa kuin elämä yleensä. Tarmo pääsee hillasoille ansiota keräämään kuten aikamiehet. Hyvin hän siinä onnistuu ja on ylpeä saavutuksistaan, joilla päihittää raavaat miehet. Isän lupaamaa polkupyörää tai mopoa hän ei isän lupauksista huolimatta saa. Ne rahat menevät viinaan. Kirjan kuvaama maailma oli totta vielä 1970-luvulla. Suuri on ero eteläisen Lapin läänin ja pohjoisen välillä tuolloin, liekö vieläkin? Ajankuvauksena tämä kirja oli herättelevä. 


Näistä aineksista kirjoitettu kirja voisi hyvin olla liian ahdistava, kirja jossa on likaa köyhyyttä, viinaa, hulluutta ja pahuutta. Näin ei kuitenkaan ole. Stoor löytää myös, jos nyt ei lempeyttä ja hyvyyttä, niin joka tapauksessa ymmärrystä tälle kauheudelle. Ja arkipäivän realismia. Kerronta on toteavaa, ei syyttelevää ja Kaveri tuo lohtua lukijallekin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti