Yashar Kemalin kirjat olivat minulle ja varmasti monelle
muullekin aikoinaan vaikuttava lukuelämys. Sen jälkeen turkkilainen
kirjallisuus on jäänyt minulta paitsioon, vaikka esimerkiksi Orhan Pamukilta on
suomennettu useita kirjoja ja hän on kansainvälisesti arvostettu kirjailija. Elif
Shafakin teos oli ihan hyvä valinta tutustua turkkilaiseen nykykirjallisuuteen.
Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Istanbuliin ja osmanien
valtakunnan kukoistuskauteen. Kaupunki on monien kulttuurien ja uskontojen
tyyssija. Siellä elävät arabit, kurdit, tataarit, albanialaiset, kreikkalaiset,
muslimit, kristityt, juutalaiset ja monet muut. Jos eivät sulassa sovussa,
niin: ”…kaikki kulkivat omia polkujaan samalla kun heidän varjonsa kohtasivat
ja kiertyivät solmulle. Jokaisella on oma paikkansa. Niin kauan kuin kaikki
tietävät rajansa, elämme sovussa.” Mustalaiset eivät tämän harmoniaan kuuluneet.
Jokaisella yhteiskunnalla pitää ilmeisesti olla ihmisryhmä, jota kaikki voivat halveksia.
Olipa tämä yhteiskunta kuinka monimuotoinen tahansa.
Kirjan päähenkilönä on köyhä Jahan, elefantin hoitaja, joka
saapuu Istanbuliin 12-vuotiaana. Hänen elämäänsä seurataan aina hamaan
vanhuuteen asti. Hän elää sulttaanin hovissa eläinten kesyttäjien parissa,
kolmen sulttaanin valtakaudella. Jahanin pelastajaksi tuli hovin arkkitehti
Sinan, joka pestasi nuorukaisen oppipojakseen. Koca Mimar Sinan Ağa (n. 1490 –
17. heinäkuuta 1588) on todellinen historiallinen henkilö, arvostettu
arkkitehti, joka vaikutti osmanien valtakunnassa Suleiman Suuren, Selim II:n ja
Murat III:n hallituskausilla. Sinanin päätöitä olivat Selimiyen moskeija
Edirnessä ja Suleimanin moskeija Istanbulissa sekä Mehmed Paša Sokolovićin
silta. Näitten moskeijoiden rakentamista seurataan kirjassa. Valtakunta oli
tuolloin varakas ja Sinan rakensi elinaikanaan 81 suurta moskeijaa, 55
koulua, 32 palatsia, 22 kylpylää ja 323 muuta rakennusta. (Lähde: Wikipedia)
Istanbulin monenkirjavuus ja sen aikainen elämä on elävästi
kuvattu. Tekstistä välittyvät hajut, maut ja ihmiselon loisto ja kurjuus. Kerronta
on runsasta, kuten tuollaisen elämän kuvaukseen hyvin sopii. Kirjailija pitää
kuitenkin juonen langat kynässään eikä vie lukijaa liiaksi harhapoluille. Sokkeloiseen
Istanbuliin ja väenpaljouteen voisi helposti eksyä, mutta näin ei kuitenkaan
käy. Arkkitehtuuri ja rakentaminen pitävät kirjan kerronnan kiinni
todellisuudessa. Pieniä muistutuksia löytyy myös sen aikaiseen luokkayhteiskuntaan;
orjuuteen, köyhyyteen ja naisten asemaan.
Sinan on kirjan mielenkiintoisin henkilö. Hänelle
arkkitehtuuri on koko elämä. Kuitenkin hänestä löytyy ymmärrystä myös muuta
elämää kohtaan, hän on viisas ja myötätuntoinen. Hän osaa luovia hovin
juonittelun keskellä, onhan hän palvellut kolmea sulttaania ja kuolee lopulta
vanhuuteen. Se on saavutus, jos mikä. Harvat hovin jäsenet selvisivät hengissä
edes yhden sulttaanin valtakaudesta. Sinanin persoona on avain koko kirjan
ajatusmaailmaan. Hän toimii seesteisenä vastapainona juonitteluille ja julmuuksille,
pelolle ja ahneudelle.
Faktan ja fiktion sekoitus toimii tässä kirjassa hyvin.
Tapahtumat voisivat olla totta ja ainakin rakennetut moskeijat sitä ovat. Ildefonso
Falconesin 1300-luvun Barcelonaan sijoittuvassa kirjassa Meren katedraali
rakennettiin kirkkoa. En löydä paljoakaan eroa näissä yhteiskunnissa enkä arkkitehtien
ja rakentajien halussa luoda jotain ainutlaatuista, jumalilleen parasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti