maanantai 9. toukokuuta 2016

Elif Shafak: Valkoinen elefantti (Gummerus 2016)



Yashar Kemalin kirjat olivat minulle ja varmasti monelle muullekin aikoinaan vaikuttava lukuelämys. Sen jälkeen turkkilainen kirjallisuus on jäänyt minulta paitsioon, vaikka esimerkiksi Orhan Pamukilta on suomennettu useita kirjoja ja hän on kansainvälisesti arvostettu kirjailija. Elif Shafakin teos oli ihan hyvä valinta tutustua turkkilaiseen nykykirjallisuuteen.

Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Istanbuliin ja osmanien valtakunnan kukoistuskauteen. Kaupunki on monien kulttuurien ja uskontojen tyyssija. Siellä elävät arabit, kurdit, tataarit, albanialaiset, kreikkalaiset, muslimit, kristityt, juutalaiset ja monet muut. Jos eivät sulassa sovussa, niin: ”…kaikki kulkivat omia polkujaan samalla kun heidän varjonsa kohtasivat ja kiertyivät solmulle. Jokaisella on oma paikkansa. Niin kauan kuin kaikki tietävät rajansa, elämme sovussa.” Mustalaiset eivät tämän harmoniaan kuuluneet. Jokaisella yhteiskunnalla pitää ilmeisesti olla ihmisryhmä, jota kaikki voivat halveksia. Olipa tämä yhteiskunta kuinka monimuotoinen tahansa.

Kirjan päähenkilönä on köyhä Jahan, elefantin hoitaja, joka saapuu Istanbuliin 12-vuotiaana. Hänen elämäänsä seurataan aina hamaan vanhuuteen asti. Hän elää sulttaanin hovissa eläinten kesyttäjien parissa, kolmen sulttaanin valtakaudella. Jahanin pelastajaksi tuli hovin arkkitehti Sinan, joka pestasi nuorukaisen oppipojakseen. Koca Mimar Sinan Ağa (n. 1490 – 17. heinäkuuta 1588) on todellinen historiallinen henkilö, arvostettu arkkitehti, joka vaikutti osmanien valtakunnassa Suleiman Suuren, Selim II:n ja Murat III:n hallituskausilla. Sinanin päätöitä olivat Selimiyen moskeija Edirnessä ja Suleimanin moskeija Istanbulissa sekä Mehmed Paša Sokolovićin silta. Näitten moskeijoiden rakentamista seurataan kirjassa. Valtakunta oli tuolloin varakas ja Sinan rakensi elinaikanaan 81 suurta moskeijaa, 55  koulua, 32 palatsia, 22 kylpylää ja 323 muuta rakennusta. (Lähde: Wikipedia)

Istanbulin monenkirjavuus ja sen aikainen elämä on elävästi kuvattu. Tekstistä välittyvät hajut, maut ja ihmiselon loisto ja kurjuus. Kerronta on runsasta, kuten tuollaisen elämän kuvaukseen hyvin sopii. Kirjailija pitää kuitenkin juonen langat kynässään eikä vie lukijaa liiaksi harhapoluille. Sokkeloiseen Istanbuliin ja väenpaljouteen voisi helposti eksyä, mutta näin ei kuitenkaan käy. Arkkitehtuuri ja rakentaminen pitävät kirjan kerronnan kiinni todellisuudessa. Pieniä muistutuksia löytyy myös sen aikaiseen luokkayhteiskuntaan; orjuuteen, köyhyyteen ja naisten asemaan.

Sinan on kirjan mielenkiintoisin henkilö. Hänelle arkkitehtuuri on koko elämä. Kuitenkin hänestä löytyy ymmärrystä myös muuta elämää kohtaan, hän on viisas ja myötätuntoinen. Hän osaa luovia hovin juonittelun keskellä, onhan hän palvellut kolmea sulttaania ja kuolee lopulta vanhuuteen. Se on saavutus, jos mikä. Harvat hovin jäsenet selvisivät hengissä edes yhden sulttaanin valtakaudesta. Sinanin persoona on avain koko kirjan ajatusmaailmaan. Hän toimii seesteisenä vastapainona juonitteluille ja julmuuksille, pelolle ja ahneudelle.

Faktan ja fiktion sekoitus toimii tässä kirjassa hyvin. Tapahtumat voisivat olla totta ja ainakin rakennetut moskeijat sitä ovat. Ildefonso Falconesin 1300-luvun Barcelonaan sijoittuvassa kirjassa Meren katedraali rakennettiin kirkkoa. En löydä paljoakaan eroa näissä yhteiskunnissa enkä arkkitehtien ja rakentajien halussa luoda jotain ainutlaatuista, jumalilleen parasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti