Helsingin yliopiston latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden
dosentti Maijastina Kahlos ei käsittele kirjassaan Rooman viimeisiä päiviä vaan
viimeisiä vuosisatoja, lähinnä vuosien 200- 600 välistä aikaa.
Kirjan ensimmäiset viisikymmentä sivua ovat tiivis katsaus neljänsadan
vuoden valtapolitiikkaan. Keisarit vaihtuivat hengästyttävään tahtiin ja taistelu
vallasta oli armotonta. Kirjoittaja vyöryttää näillä sivuilla sellaisen määrän keisareita,
heidän sukulaisiaan, muita vallantavoittelijoita ja sotapäälliköitä, että teksti
puuroutuu eikä sitä selvennä edes kirjan alussa luetellut keisarit ja heidän
hallintokautensa. Laskin, että keisareita oli tuona aikakautena yli
kuusikymmentä, joten ei ihme, että tämä osuus kirjasta jäi hyvin sekavaksi, kun
siihen tulevat mukaan myös muut asianosaiset. Kirjan alussa on tiivistelmä ”Rooman
viimeiset vuodet vuosilukuina”, josta saa jonkinlaisen käsityksen asioiden
kulusta.
Rooma jakautui vuonna 395 Länsi-Roomaan ja Itä-Roomaan. Länsi
tuhoutui ensin. Lopun alkua kuvannee se, että lännessä oli vuosina 400 -476 kaksikymmentäkaksi
keisaria ja vallantavoittelijaa, kuten kirjassa todetaan. Idässä valtaa pitivät
virkamiehet, lännessä sotilaat. Kirjoittajan mukaan tässä voi olla selitys
sille, että itä selvisi länttä paremmin ja pidempään.
Kristinuskon yleistyminen ja lopulta hyväksyminen olivat
merkittävä asia näinä vuosisatoina. Ne muuttivat valtarakenteita. Kirkosta tuli
yksi mahtitekijä lisää valtion, suurmaanomistajien, armeijan ja
virkamieseliitin rinnalle. Se köyhdytti kansaa entisestään. Kirkon piirissä
riideltiin samoin kuin muussakin vallan bunkkereissa. Nikean
kirkolliskokouksessa vuonna 325 määriteltiin oppi, jota nykyiset kristilliset
kirkot noudattavat. Se tehtiin enemmistöpäätöksellä ja Aleksandrian piispa
Athanasios sanoi: ” Se minkä kolmesataa piispaa oli yhdessä päättänyt, ei ollut
mitään muuta kuin Jumalan päätös.”
Parasta kirjan antia olivat yhteiskuntaa kuvaavat luvut
verotuksesta, valtarakenteista, maataloudesta, moraalikoodistosta, kaupunkien
kehityksestä, kulttuurista ja naisen asemasta. Esimerkiksi homo- ja
heteroseksuaalisuus on tuolloin tuntematon käsite. Mies sai harrastaa seksiä
myös miesten kanssa, jos hän oli aktiivinen osapuoli, alistaja (mies) ja toinen
alistettu (nainen). Suhdetta ei saanut olla samanarvoisten miesten välillä,
mutta orjat kävivät tähän tarkoitukseen ihan hyvin. Lesboista ei sen aikaisessa
kirjallisuudesta puhuta mitään. Heitä ei varmaan ollut ollenkaan?
Keisarin ammatti oli hyvin vaarallinen oman terveyden
kannalta. Murhat olivat tavallisia ja saattoipa siinä mennä samalla puoli
sukuakin. Silti tehtävään pyrittiin keinolla millä hyvänsä. Kirja ei anna yksiselitteistä
vastausta, miksi Rooma tuhoutui, mutta tiheästi vaihtuvat vallanpitäjät eivät
ainakaan tuoneet valtakuntaan vakautta.