Moskovalainen Guzel Jahina on sekä kirjailija että
teatterintekijä. Hän on syntynyt vuonna 1977. Kirja on voittanut lukuisia
palkintoja Venäjällä. Neuvostoliiton aikana kirjaa olisi tuskin edes julkaistu,
sen verran rankka on kuvaus pakkosiirrettyjen ihmisten elämästä Siperiassa.
Kirjan päähenkilö, Suleika, on nuori tataarinainen, joka elää
pienessä kylässä miehensä pieksämänä ja anopin alistamana. Hänen elämänsä ei
ole orjan elämää kummempi, mutta paremmasta hän ei edes osaa haaveilla. Hän on
synnyttänyt neljä lasta ja haudannut heidät kaikki. Työtä on aamusta iltaan. Eletään 1920-lukua ja
kylään on perustettu kolhoosi.
Suleikan mies ei suostu liittymään siihen eikä hän suostu
myöskään luovuttamaan viljaa eikä ainoaa lehmää eikä hevosta. Hänet ammutaan.
Kyläläiset kootaan yhteen ja niin alkaa heidän pitkä matkansa Siperiaan.
Stalinin mukaan he olivat kulakkeja, vauraita kyläkapitalisteja, vaikka rikkaus
oli kaukana näistä pienviljelijöistä. Valtio tarvitsi kuitenkin viljaa ja se
otettiin pakolla, jos muu ei auttanut.
Kirjailija ei korosta julmuuksia. Tyyli on toteavaa. Parin
luvun lopussa kerrotaan kahden sivuhenkilön myöhäisimmistä vaiheista. Miksi? Ne
poikkeavat täysin muusta kerronnasta eivätkä anna mitään lisäarvoa kirjalle. Ne
jäävät täysin irrallisiksi kertomuksen teemoista. Olivatko nämä henkilöt
todellisia eikä kirjailija malttanut olla kertomatta heidän loppuelämästään?
Junamatka Siperiaan kestää kuukausia. Se on raadollinen
kuvaus byrokratiasta; määräyksiä on noudatettava vaikka ne olisivat kuinka järjettömiä
tahansa. Radan varret täyttyvät kuolleista. Joskus niitä ei ehditä edes
haudata, joskus juna seisoo paikallaan viikkokausia, koska näin on käsketty. Viimeinen
matka tehdään veneellä. Kuudestakymmenestä henkilöstä vain 29 selviää perille.
Tämä pieneksi kutistunut joukko jätetään joen rannalle ilman ruokaa tai suojaa.
Talvi on tulossa.
Osa heistä selviää seuraavaan kevääseen, pahasti
nälkiintyneinä. Silloin saapuu myös apua. He saavat työkaluja ja ruokaa. Siitä
alkaa näitten ihmisten elämä uudestaan. Se on työtä ja nälkää, mutta elämää
kuitenkin. Kylä kasvaa ja vaurastuu. Sitkeimmät selviytyvät. Kukaan ei kapinoi
hirmuvaltaa vastaan, heillä ei ole siihen voimia. Asutuksen väki on kirjavaa;
siellä on edustettuna melkein parikymmentä kansallisuutta, professoreista ja
taiteilijoista kalastajiin ja talonpoikiin. Vanhat tavat unohtuvat.
Kirja kuvaa historiallisia tapahtumia, mutta se jää kuitenkin
kehykseksi muille aiheille. Ihmisen tarve rakastaa ei häviä ankarassakaan
elämässä. Yllättävästi myös taide nousee esiin, tulee yhdeksi voimakkaaksi
teemaksi kertomuksessa. Nämä pehmeät arvot rinnastettuna elämän kovuuteen antavat
kirjalle sävykkyyttä, jota ilman se olisi liian raskasta ja synkkää luettavaa.
Tällaisenaan se on kertomakirjallisuutta parhaimmillaan.
Naisen aseman muutos kuvataan osuvasti Suleikan kautta. Hänen
elämänsä ei välttämättä huonone Siperiassa. Hän tekee töitä aamusta
iltaa kuten ennenkin, mutta enää ei aviomies hakkaa eikä anoppi kiusaa. Hän
luopuu huivistaan eikä peitä enää päätään. Hän ajattelee, että jumala on
unohtanut heidät taigalle, kääntänyt selkänsä. Vähitellen hän nostaa nöyrän
katseensa maasta, jossa on tottunut sen pitämään miesten ja ylempiensä edessä
ja näkee.
