Kirja on Nobelin kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna (2017) saaneen
Ishiguron kolmas suomennettu teos ja ehkä kaikista kuuluisin ja arvostetuin.
Japanilaissyntyinen kirjailija pureutuu kirjassaan englantilaisen yhteiskunnan
rakenteisiin hämmästyttävällä tarkkuudella.
Päähenkilö ja minäkertoja on hovimestari Stevens, joka on
palvellut vuosikymmeniä Darlington Hallissa, lordi Darlingtonin palveluksessa.
Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa ja vanha maailma saa väistyä uuden
tieltä. Lordi on kuollut ja talon on ostanut amerikkalainen miljonääri,
henkilökunnasta on enää rippeet jäljellä. Ennen niin vilkas seuraelämä on mennyttä
ja talokin puoliksi kylmillään.
Hovimestari muistelee maailmansotien välistä aikaa, jolloin
kaikki oli vielä hyvin. Talossa kestitään merkittäviä poliittisia päättäjiä ja
lordi itse haluaa olla tärkeässä osassa Euroopan tulevaisuudesta
keskusteltaessa. Hänen keinonsa ovat auttamatta vanhanaikaisia, kuten talossa
vieraillut amerikkalainen toteaa. Hän pitää lordia idealistina, joka ei
reaalipolitiikasta ymmärrä mitään. Maailma on muuttunut ja lordin yritykset Euroopan
pelastamiseksi vaikuttavat omahyväisiltä ja naurettavilta.
Kirja on kuvaus yläluokan ja palvelusväen arvomaailmasta ja
elämästä, mutta se on myös yllättävän poliittinen katsaus sotien välisestä
ajasta. Juutalaiskysymystä ja Saksan sotakorvauksien vaikutusta tulevaan
käsitellään hovimestarin muisteluissa. Taitavasti kirjailija ujuttaa nämä
aiheet hovimestarin neutraaliin kerrontaan.
Hovimestarin työn voi katsoa myös verrannollisena armeijan
kersantin tehtäviin. Kumpikin johtaa pientä alaisten joukkoa. He eivät
kyseenalaista esimiehen määräyksiä, vaan tottelevat sokeasti eivätkä arvostele
tehtyjä päätöksiä. Se ei ole heidän asiansa. Samalla he puhdistavat itsensä
seurauksista; he vain tottelivat, toiset antoivat määräykset. Tämä tulee hyvin
ilmi juutalaisten kohtelussa sekä siviilissä että sodassa. Rakkauteen ei ole
aikaa ennen kuin on liian myöhäistä. Velvollisuus ja työ menevät kaiken edelle.
Muistaminen ja vanhuus ovat tärkeässä osassa tässäkin
kirjassa kuten Ishiguron Haudatussa jättiläisessä (2017). Hovimestari Stevens
kertoo, ettei lordi Darlington ollut mikään paha mies: ”Ja hänellä oli ainakin
se etu puolellaan, että hän pystyi elämänsä lopulla sanomaan, että oli tehnyt
omat virheensä.” Ja Stevens jatkaa: ”Minä taas en voi väittää edes sitä. Minä luotin, ymmärrättekö? Minä luotin hänen
ylhäisyytensä viisauteen.”
Ishiguro ei tuomitse ihmisiä heidän virheistään. Hän on lempeä. Kerronta
on toteavaa, vaikkakin tarkkaa ja paljastavaa. Henkilöiden heikkoudet ja
haavoittuvuus on kuvattu ymmärtävästi. Ilta on päivän parasta aikaa, kuten
kirjailija moniselitteisesti toteaa.
