perjantai 20. heinäkuuta 2018

Joni Skiftesvik: Finlandia city: elämänkuvia (WSOY 2018)


Skiftesvik sai Runeberg-kirjallisuuspalkinnon edellisestä kirjastaan Valkoinen Toyota vei vaimoni. Hän sai sen ansaitusti. Kirja on hieno kuvaus elämästä, välittämisestä ja se kerrotaan levollisesti kaunein lausein, mutta niissä jylläävät kuitenkin suuret tunteet; rakkaus, epätoivo ja menettämisen pelko. Jo kirjan nimi olisi ollut palkitsemisen arvoinen.

Tämän kirjan sanotaan olevan jatkoa edelliselle. Sitä se tietysti on siinä mielessä, että kirjailija tässäkin kirjassa kertoo omasta elämästään aika suoraan, eikä sitä tosiasiaa peittele. Edellinen kirja kertoi kirjailijan nykypäivästä ja tämä uusin lapsuudesta. Siinä mielessä hieman epälooginen järjestys, mutta se ei toki haittaa.

Jotain samaa ja jotain tyystin erilaista niissä kuitenkin on. Kirjailijan kerronta on molemmissa kirjoissa hienoa, pelkistettyä, mutta kuitenkin ilmaisuvoimaista, tunteet ja tunnelmat suoraan lukijan mieleen tuovaa. Pienen pojan ja aikuisen miehen maailmat eivät jää vieraiksi, vaan tulevat lukijan lähelle, iholle ja sieluun. Skiftesvikillä on taito kertoa ilman alleviivauksia, toteamalla, mutta niin että tunne välittyy. Ja se tunne on syvästi inhimillinen.

Jäin tässä kirjassa ihmettelemään eikö kirjailija luottanut kertojan taitoonsa, kun toi hienoon proosaansa sinne täysin kuulumattomia elementtejä? Kesken kerronnan hän hyppäsi nykypäivään ja kertoi esimerkiksi vanhan koulukaverinsa olevan tätä nykyä iskelmälaulaja Lea Laven ja heidän olevan vieläkin ystäviä. Miksi ihmeessä? Tällaiset poikkeamat nykyaikaan rikkoivat kertomuksen rytmin ja lukijana hukkasin tunnelman siitä vanhasta ajasta, jota kertomus koski. En ymmärrä tätä ratkaisua. Se ei antanut lisäarvoa kirjalle, päinvastoin se ärsytti.

Vertasin kirjaa mielessäni Maksim Gorkin kirjoihin Lapsuuteni ja Nuoruuteni yliopistot. Skiftesvik olisi pystynyt samaan ilman näitä irrallisia juttuja nykypäivästä. Pelkkä proosa kronologisena kertomuksena olisi kantanut kyllä kevyesti kirjan.  Kirjailijan lapsuus on sen verran erikoinen, että siitä on jo tarinaa itsessään ihan tarpeeksi ja se värikäs maailma jossa hän lapsuutensa eli, ei liene tämän päivän ihmiselle mitenkään tuttu. Kuitenkaan noista ajoista ei ole kuin noin kuusikymmentä vuotta.

Tyylien sekoittaminen ei tässä tuottanut hyvää tulosta. Olisiko pitänyt jo kirjoittamisvaiheessa päättää, tuleeko kirjasta proosateos vai ensimmäinen osa elämäkertaa? Minusta olisi. Tarinoiden arvoa tämä ei heikennä, mutta kirjan kyllä.