Skiftesvik sai Runeberg-kirjallisuuspalkinnon edellisestä
kirjastaan Valkoinen Toyota vei vaimoni. Hän sai sen ansaitusti. Kirja on hieno
kuvaus elämästä, välittämisestä ja se kerrotaan levollisesti kaunein lausein,
mutta niissä jylläävät kuitenkin suuret tunteet; rakkaus, epätoivo ja
menettämisen pelko. Jo kirjan nimi olisi ollut palkitsemisen arvoinen.
Tämän kirjan sanotaan olevan jatkoa edelliselle. Sitä se
tietysti on siinä mielessä, että kirjailija tässäkin kirjassa kertoo omasta
elämästään aika suoraan, eikä sitä tosiasiaa peittele. Edellinen kirja kertoi
kirjailijan nykypäivästä ja tämä uusin lapsuudesta. Siinä mielessä hieman epälooginen
järjestys, mutta se ei toki haittaa.
Jotain samaa ja jotain tyystin erilaista niissä kuitenkin on.
Kirjailijan kerronta on molemmissa kirjoissa hienoa, pelkistettyä, mutta
kuitenkin ilmaisuvoimaista, tunteet ja tunnelmat suoraan lukijan mieleen
tuovaa. Pienen pojan ja aikuisen miehen maailmat eivät jää vieraiksi, vaan
tulevat lukijan lähelle, iholle ja sieluun. Skiftesvikillä on taito kertoa ilman
alleviivauksia, toteamalla, mutta niin että tunne välittyy. Ja se tunne on
syvästi inhimillinen.
Jäin tässä kirjassa ihmettelemään eikö kirjailija luottanut
kertojan taitoonsa, kun toi hienoon proosaansa sinne täysin kuulumattomia
elementtejä? Kesken kerronnan hän hyppäsi nykypäivään ja kertoi esimerkiksi
vanhan koulukaverinsa olevan tätä nykyä iskelmälaulaja Lea Laven ja heidän
olevan vieläkin ystäviä. Miksi ihmeessä? Tällaiset poikkeamat nykyaikaan
rikkoivat kertomuksen rytmin ja lukijana hukkasin tunnelman siitä vanhasta
ajasta, jota kertomus koski. En ymmärrä tätä ratkaisua. Se ei antanut lisäarvoa
kirjalle, päinvastoin se ärsytti.
Vertasin kirjaa mielessäni Maksim Gorkin kirjoihin Lapsuuteni
ja Nuoruuteni yliopistot. Skiftesvik olisi pystynyt samaan ilman näitä irrallisia
juttuja nykypäivästä. Pelkkä proosa kronologisena kertomuksena olisi kantanut
kyllä kevyesti kirjan. Kirjailijan
lapsuus on sen verran erikoinen, että siitä on jo tarinaa itsessään ihan
tarpeeksi ja se värikäs maailma jossa hän lapsuutensa eli, ei liene tämän päivän
ihmiselle mitenkään tuttu. Kuitenkaan noista ajoista ei ole kuin noin
kuusikymmentä vuotta.
Tyylien sekoittaminen ei tässä tuottanut hyvää tulosta. Olisiko
pitänyt jo kirjoittamisvaiheessa päättää, tuleeko kirjasta proosateos vai
ensimmäinen osa elämäkertaa? Minusta olisi. Tarinoiden arvoa tämä ei heikennä,
mutta kirjan kyllä.