Idol, Billy: Dancing with myself: elämäni (LIKE 2015)

Brittiläinen William Broad aloitti muusikon uransa punkkarina ja päätyi massojen viihdyttäjä Billy Idoliksi, tähdeksi jonka uraa siivitti hyvään nousuun USA:ssa uusi media eli MTV. Kirjan mielenkiintoisin (ja ainoa) anti on kuitenkin kuvaus punk-liikkeen noususta 1970-luvun nuorisotyöttömyyden rampauttamassa brittiläisessä imperiumissa.

Punk syntyi alun perin USA:ssa, mutta varsinaisen näkyvimmän muotonsa se sai Englannissa ja Lontoossa. Tähän vaihtoehtokulttuuriin ja kapinaan nuori William tempautui mukaan. Punkmusiikissa oli se hyvä puoli, ettei se juurikaan vaatinut soittotaitoa, riitti kun asenne oli kohdillaan. Ja kaikki halusivat olla lavalla ja tulla joksikin, jos ei muuta niin ihailluksi ja sen tarpeen tyydyttämiseksi riitti alkuaikoina pienikin fanijoukko. Sitä halusi kiihkeästi myös nuori William.

Karmea oli kuvaus heidän omasta klubistaan. The Roxy oli paikan nimi ja epäilemättä se oli legendaarinen paikka, jota henkiin jääneet mielellään muistelevat. Sen lattioita ja seiniä peitti kirjan mukaan kaikki ihmisruumiin eritteet, sen nurkissa piikitettiin ja naitiin. Jos joku oksensi keskelle tanssilattiaa, niin mitäs tuosta. Punkkarit osoittivat suosiotaan soittavalle bändille erikoisella tavalla: he räkivät soittajien päälle. Keikan päätteeksi bändi oli vihreän liman peitossa ihan kirjaimellisesti. Flunssakausi taisi olla näille tyypeille ihan mahtavaa aikaa.

Keskiluokkaisessa perheessä kasvanut Billy Idol sai osansa tästä kunniasta, mutta punkin synkistely ei hänelle lopulta riittänyt. Ehkä hänen perhetaustansa oli sen verran hyvä, ettei hän lopulta nähnyt tulevaisuutta tässä eritteiden täyttämässä varjomaailmassa. Hän lähti luomaan uraa rapakon taakse ja loppu onkin sitten sitä tavallista rocktarinaa, missä huumeet, viina ja seksi vievät Billy Idolin melkein hautaan. Mutta tulihan siinä tehtyä myös muutama levy ja kiertue. Ihan pohjalle hän ei koskaan päätynyt. Uusi musiikkimedia ja videot olivat hallussa, levyt myivät, joten rahaakin tuli varmasti ihan mukavasti.

Huvittava oli kirjan loppupuoli, jossa Idol kertoi golfaavansa isänsä kanssa ja nauttivansa siitä. Siihen liukeni hänenkin kapinansa ja hyvä niin. Ei minulla ole mitään golfia vastaan.

Alan Friedman: Berlusconi: Tarina miehestä, joka tuli, näki ja voitti Italian (Art House 2016)

Tämä kirja kuuluu sarjaan, ei suinkaan kauniit ja rohkeat vaan irvokkaat ja ahneet. Kirjoittaja Alan Friedman on yhdysvaltalainen lehtimies, joka on tuntenut Silvio Berlusconin vuosikymmeniä ja omien sanojensa mukaan myös arvostellut häntä kitkerästi. Tässä kirjassa siitä arvostelusta ei ole mitään jäljellä.

 

Kirja alkaa zoomauksella Moskovaan ja Kremliin, missä Vladimir Putin antoi haastattelun Friedmanille. Aiheena oli tietysti Putinin ja Berlusconin luja ystävyys. Tätä ystävyyttä korostetaan kirjassa kuten myös Berlusconin ja Yhdysvaltojen entisen presidentti George Bushin suhdetta. Nämä maailman suurvaltojen johtajat ovat Berlusconin erittäin läheisiä ja rakastettuja sydänystäviä. Kirjoittaja luo sinnikkäästi kuvaa upporikkaan mediamogulin suuresta roolista maailman kriisien ratkaisijana. Berlusconi oli myös Muammar Gaddafin suuri ymmärtäjä ja ystävä. Kiinan johtomiehiä tähän kirjaan ei saatu mukaan, mikä varmasti on harmittanut sekä kirjoittajaa että kirjan kohdetta. Mutta onhan tuossa jo kahden suurvallan johtomiehet mediamogulin egoa pönkittämässä.

Berlusconia vastaan on nostettu Italiassa kymmeniä oikeusjuttuja. Syytökset ovat tietysti tekaistuja ja niitä ovat tehtailleet kommunistituomarit. Pelkkää kateutta ja poliittista ajojahtia. Berlusconi onnistui saamaan läpi lakiesityksen, jolla hän ja muutamat muut saivat syytesuojan muutamaksi vuodeksi. Siinä ajassa ehti taas oikeusjuttuja vanheta. Tokihan miehellä on oikeus puolustautua ja suojella rahojaan, läheisiään ja liikekumppaneitaan. Lakimiesarmeija teki parhaansa ja Berlusconilla oli rahaa palkata huippujuristit. Italian oikeusjärjestelmä on myös mutkikas ja turvaa kaikenmaailman berlusconeille valitusprosessin, jota hyväksikäyttämällä voi pitkittää juttuja jopa parikymmentä vuotta. Kyllä siinä ajassa tuoreinkin maito happanee.

Oma tarinansa oli Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn huonot välit Berlusconin kanssa. Miehet inhosivat toisiaan. Se on kummallista, koska molemmat rakastivat valtaa, rahaa ja nuoria naisia. Luulisi tällaisten sielunveljien olleen parhaita ystäviä, mutta ei. Ehkäpä se oli molemmin puolinen pelko siitä, että toinen on sittenkin komeampi kuin itse on. Hehän halusivat olla hurmureita, komeita tosimiehiä, jotka pelastaisivat Euroopan ja koko maailman. Heidän egonsa olivat universumin kokoiset, vaikka sisältivät vain ilmaa, jota ostetut lakeijat läähättivät taukoamatta noihin paisuviin kupliin.

Taas kerran ihmettelin, että maailma on kuitenkin toiminnassa ja ihmiset suurelta osin hengissä näitten pellejen toiminnasta huolimatta. Epäilen, että sieltä prameitten palatsien ullakoilta löytyvät Dorian Grayn kaltaiset muotokuvat, jotka toivon mukaan tulevat historiankirjoittajat tuovat esiin. Silloin historia voidaan kirjoittaa uudelleen ja nämä plastiikkakirurgien tuotteet näytetään sellaisina kuin he todellisuudessa olivat.

Jarmo Stoor: Sieluhäkki (Into 2013)

Stoor on syntynyt Enontekiöllä ja kirja on koetun elämän makuinen kertomus pienen pojan kasvusta Lapin perukoilla; ”Äiti oli kesällä viety Muurolan mielisairaalaan. Piirit olivat taas alkaneet pienentyä.” Isä teki hanttihommia ja joi silloin kun töitä ei ollut. Pieni poika, Tarmo kasvoi mielikuvituskaverinsa kanssa. Hänen nimensä oli yksinkertaisesti Kaveri. Ylisuojelevainen äiti ei päästänyt poikaa pihapiirin ulkopuolelle. Ennen kouluikää pojalla oli vain yksi ystävä, tuo mielikuvituskaveri ja pelot, joita oli monta.

Äiti oli pikkutyttönä raiskattu. Kaikki tiesivät tekijän. Kylän uskovaiset vierittävät kuitenkin syyn pienen tytön viaksi. Tyttöön oli mennyt saatana ja hän oli vietellyt miehen tähän syntiin. Nämä herran enkelit vaativat tytöltä julkista anteeksipyyntöä. Äidin tarinaa viedään eteenpäin erillisissä kappaleissa läpi kirjan. Tämä tunkkainen, vääristynyt uskovaisuus on yksi kirjan teemoista vaikka pitäisi kai puhua suoraan uskonnon varjolla harjoitettavasta pahuudesta.

Koti täyttyy ryyppyporukoista ja ne juhlat kestävät kauan. Äiti heijaa nuorimmaistaan ja piirit pienenevät. Siinä tilanteessa, varsinkin kun lapsuuden kokemukset tulevat uniin, voi mielisairaalaan joutuminen olla pelastus. Mielikuvituskaveri auttaa Tarmoa ja hänestä kasvaa sisukas vintiö, joka ei helpolla anna periksi.

Stoor kuvaa hyvin pohjoisen elämän kovuutta vaikka se siellä eläneelle oli arkipäivää, joka ei ollut sen kummempaa kuin elämä yleensä. Tarmo pääsee hillasoille ansiota keräämään kuten aikamiehet. Hyvin hän siinä onnistuu ja on ylpeä saavutuksistaan, joilla päihittää raavaat miehet. Isän lupaamaa polkupyörää tai mopoa hän ei isän lupauksista huolimatta saa. Ne rahat menevät viinaan. Kirjan kuvaama maailma oli totta vielä 1970-luvulla. Suuri on ero eteläisen Lapin läänin ja pohjoisen välillä tuolloin, liekö vieläkin? Ajankuvauksena tämä kirja oli herättelevä. 

Näistä aineksista kirjoitettu kirja voisi hyvin olla liian ahdistava, kirja jossa on likaa köyhyyttä, viinaa, hulluutta ja pahuutta. Näin ei kuitenkaan ole. Stoor löytää myös, jos nyt ei lempeyttä ja hyvyyttä, niin joka tapauksessa ymmärrystä tälle kauheudelle. Ja arkipäivän realismia. Kerronta on toteavaa, ei syyttelevää ja Kaveri tuo lohtua lukijallekin.

Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto (WSOY 2015)

Jäikö Eeva Joenpelto vahvuutensa vangiksi? Tämä oli yksi ajatus, joka mieleeni nousi Ruuskan mainiota ja perusteellista Joenpellon elämäkertaa lukiessa. Toinen asia, joka mietitytti lukemisen aikana, oli naisen ja varsinkin naiskirjailijan asema sotien jälkeisessä Suomessa. Eeva Joenpelto julkaisi ensimmäisen kirjansa nimimerkillä Eeva Helle vuonna 1946.

 

Eeva Joenpellon veli kuoli sodan loppupuolella. Tiedon saatuaan Joenpelto lähti heti vanhempiensa kotiin Sammattiin. Ensimmäisiksi sanoikseen Joenpellon äiti sanoi tyttärelleen: ”Kunpa se olisit ollut sinä.” Nämä hirveät sanat seurasivat Joenpeltoa läpi elämän ja varmasti muovasivat osaltaan häntä siksi vahvaksi tahtonaiseksi, joka hän oli elämänsä loppuun asti.

Kipeän avioeronsa jälkeen Joenpelto kirjoitti parhaimmat kirjansa, vaikka Joenpellon omien sanojen mukaan aviomies oli viimeisen riidan päätteeksi tokaissut: ”Tämän jälkeen sinä et ainakaan enää kirjoita mitään!” Avioero on Joenpellolle henkinen katastrofi. Tänä aikana hän sortui henkilökohtaisen elämänsä tilittämiseen lehdistössä. Ei paljon mutta kuitenkin. Sitä virhettä hän ei toistanut. Hänen julkinen kuvansa oli pitkä, kaunis nainen korkokengissään ja housupuvussaan astelemassa pystypäin hymy kasvoillaan.

Henkilökohtaisista asioistaan Joenpelto ei kollegoilleen eikä tuttavilleen kertonut. Poikansa itsemurhasta hän vaikeni. Miksi niitä olisi pitänyt antaa toisten riepoteltaviksi? Siksikö, että hän oli nainen ja äiti. Joenpelto oli julkisuudessa kirjailijana ja siinä roolissa hän pysyi. Kuitenkin häntä vaikenemisensa vuoksi syytettiin kovaksi ja kylmäksi naiseksi ja sitä leimaa hän kantoi loppuikänsä.

Silloin tällöin kirjan etuliepeessä kirjailijan esittelyssä lukee ”Kirsi Kirjailija on kolmen lapsen äiti ja asuu miehensä ja lapsiensa kanssa…”. Joudun aina infernaalisen pettymyksen ja raivon valtaan tällaista tekstiä lukiessani. Mitä niillä lapsilla ja aviomiehellä on sen kirjan kanssa tekemistä, jos ne eivät aivan oleellisesti liity kirjan aiheeseen ja kirja ei kerro omasta elämästä? Sitten itketään sitä, miksei apurahoja ja tunnustuksia myönnetä. Voin kertoa, että niitä ei myönnetä äiskille eikä iskille. Niitä myönnetään kirjailijoille. Joenpelto ei olisi tällaiseen sortunut.

Joenpeltoa moitittiin myös suuruudenhulluksi, kun hän rakennutti mailleen Sammattiin 32 metriä pitkän ja 8 metriä leveän talon. Vai niin. Sillanpäätä ei moitittu, kun hän rakennutti huvilansa Saavutuksen. Se ei tosin koskaan valmistunut kunnolla. Joenpellon talo valmistui. Sillanpää ei koskaan pystynyt huvilaansa maksamaan, vaan sen hoitivat kustantajat. Joenpelto maksoi talonsa itse. Eikö nainen saa rakennuttaa taloa, jos mieli tekee ja siihen rahat löytyvät?

Feministit kävivät myös Joenpellon kimppuun. Tasa-arvovaikuttaja Marianne Laxén arvosteli Joenpeltoa Ilta-Sanomissa. Ruuska kertoo asiasta: ”Laxén syyttää Joenpeltoa miehiä vahvemmaksi ja toteaa että tämä on menestynyt miesten maailmassa miesten keinoja käyttämällä. Eeva oli tuohtunut väitteestä ja kyselee, millaisia naisten keinoja hänen olisi sitten pitänyt käyttää?”

Vahvat naiset ja heikot miehet ovat Joenpellon kirjojen asetelma teoksesta teokseen. Kirjassaan Elämän rouva, rouva Glad Joenpelto yrittää murtaa tätä vahvan naisen kuvaustaan, mutta epäonnistuu. Kukaan ei näe rouva Gladin kovan kuoren alle. Kukaan ei tainnut nähdä myöskään kirjailijan kovan kuoren alle. Joenpelto jäi vahvuutensa vangiksi.

Panu Rajala: Intoilija. Fotografin muistikuvat (WSOY 2015)

Täytyy heti alkajaisiksi tunnustaa, etten tiennyt I. K. Inhan elämästä ja työstä juuri muuta kuin että hän oli valokuvaaja. Tästäkin syystä kirja kiinnosti. Toinen syy oli se, että olen lukenut useita Rajalan kirjoittamia tietokirjoja, mutta en yhtään hänen proosaansa.

 

Kirjasta piirtyy esiin taiteilija, uutta etsivä ja kokeileva, sosiaalisesti kyvytön yksinäinen mies. Inha ei mennyt koskaan naimisiin ja hänen onnettomat yrityksensä tällä saralla olivat säälittäviä ja harhaisia. Onnellisimmillaan hän taisi olla retkillään Lapissa ja Karjalassa, sivistymättömien aitojen ihmisten keskellä. Siellä hän koki jotain sellaista onnistumista mitä ei muualla tavoittanut.

Ilmeisesti Inha oli myös syvästi pettynyt siihen, ettei hän taiteellaan saanut osakseen tarpeeksi tunnustusta aikalaisiltaan. Tosin hänellä oli suuret nimet, joihin hän itseään ja arvostustaan vertasi. Sibelius oli hänen luokkatoverinsa. Vaikea oli Inhan Sibeliuksen ja sen aikaisten maineikkaiden kuvataiteilijoiden saavuttamaan maineeseen yltää. Tämä tuntui häntä kuitenkin katkeroittaneen.

Keskivaiheilla kirjaa on pari painoteknisesti onnettoman huonoa Inhan ottamaa kuvaa. Jos niiden tarkoituksena oli herättää mielenkiinto Inhan valokuvia kohtaan, niin minun kohdallani se onnistui. Hankin pari vanhaa kirjaa, joissa kuvat ovat paremmin painettuna ja niitä oli tietysti runsaammin. Kuvien katselu sopi hyvin yhteen tekstin lukemisen lomassa. Tulipa siinä sitten todennettua sekin seikka, että juuri lukemani ja ihailemani teksti olikin Inhan kirjoittamaa, ei Rajalan.

Inhalla oli ymmärtäväisiä veljiä, jotka häntä auttoivat elämän koetellessa. Siitä huolimatta Inhan elämän loppuvaiheet olivat surkeat. Hän erakoitui ja joutui lopulta Kammion sairaskotiin. Sen laitoksen käytävillä kuljeskelivat myös aikoinaan kirjailijat Sillanpää ja Waltari. 

Kirja on hyvä lisä taiteilijaelämäkertojen joukkoon, vaikka tämä on romaanin muotoon kirjoitettu. Eläväksi tuli Inhan elämä ja taide näillä kirjan sivuilla.

Olen tänä syksynä lukenut kaksi Rajalan kirjaa; tämän Inhan ja Sillanpään elämäkerran. Molemmat herrat joutuivat Kammion sairaskotiin. Odotan mielenkiinnolla Rajalan seuraavaa kirjaa, josko senkin päähenkilö joutuu Kammioon? Ei kahta ilman kolmatta.