Conn Iggulden: Ruusujen sota (3. osa). Veren perintö (Otava 2016)

Brittiläinen Iggulden on erikoistunut moniosaisten historiallisten kirjojen kirjoittamiseen. Kaksi aiempaa kirjasarjaa olivat 5-osaisia. Keisari-sarja kertoi Julius Caesarista ja Valloittaja perehtyi Tšingis-kaanin ja Ögödei-kaanin sielunmaisemiin. Tämä romaanisarja jatkunee sekin vielä parin osan verran.

 

Lancasterin ja Yorkin suvut taistelivat Englannin kruunusta vuosina 1455—1485. Molempien sukujen vaakunoissa oli ruusu ja siitä tämä valtataistelu ja sotiminen sai nimensä. Valta ja raha olivat makeita tuolloinkin ja niiden saavuttamiseksi tapatettiin surutta ihmisiä, kuten on tehty kautta historian.

Kerronnan ongelmaksi muodostuu henkilöiden runsaus. Veljiä, serkkuja, enoja, setiä riittää molemmissa suvuissa ja joskus on vaikeuksia suunnistaa näissä sukulaissuhteiden verkostoissa. Venäläisiä kertojia moititaan henkilöiden runsaudesta, mutta kyllä sitä muuallakin osataan. Kirjan alussa on kuusi sivua sukupuita niille, jotka haluavat perehtyä kunnolla Englannin kuninkaallisten sukuhistoriaan. Toisaalta henkilöiden raju karsiminen olisi vienyt uskottavuutta historiallisilta tapahtumilta, joten runsaus on vain lukijan kestettävä. Saahan siinä tehdä hyödyllisiä muistiharjoituksia, mikä ei ole lainkaan huono asia. Helpommalla pääsee, jos odottaa, että kaikki osat ovat julkaistu ja lukee ne sitten perätysten. Vuodessa ehtii moni setä unohtua.

Historiallista kirjaa lukiessa miettii useasti, onko tämä todella tapahtunut vai kirjailijan sepitettä. Iggulden päästää lukijan tästä pulasta kirjan lopussa. Siellä on kirjailijan kootut selitykset, jotka ainakin minulle tulivat tarpeeseen. En ole perehtynyt kyseiseen sotaan enkä englantilaisten kuninkaiden pimeään historiaan.

Igguldenin kirjat ovat viihdettä, mutta hyvää sellaista. Historiallisissa tosiasioissa hän pysyy kiitettävän hyvin. Keisari- ja Valloittaja-sarjat olivat taitavasti rakennettuja ja henkilöt uskottavia. Ruusujen sota on tapahtunut aikana, jolloin historiaa jo kirjattiin ylös ja se näkyy tässä kirjasarjassa. Enemmän tosiasioita, vähemmän kuviteltua.

Näissä Igguldenin kirjoissa on vielä yksi vallan mainio piirre: hän keskittyy olennaiseen eli valtaan, rahaan, sotimiseen ja juonitteluihin. Siihen, minkä osaa hyvin kertoa. Näihin kirjoihin ei ole väkisin ympätty seksiä ja imeliä rakkaustarinoita, joita lukiessa yleensä joudun myötähäpeän ja hillittömän huvittuneisuuden valtaan. Se on helpotus, jos mikä.

Näkövammaisten Celia-kirjasto ja tekijänoikeudet

Celia-kirjaston toiminnassa on yksi piirre, joka on todella mielenkiintoinen. Kirjailijalta ei kysytä lupaa äänikirjan tekemiseen, hänelle ei edes ilmoiteta asiasta. Hänen kanssaan ei solmita kustannussopimusta, hän ei saa mitään korvausta kirjansa tekemisestä äänikirjaksi eikä hän voi edes kieltää kirjansa käyttöä Celian äänikirjana. Häntä ei ole olemassakaan ja tämä toiminta on ihan laillista. Tässä tapauksessa kirjailijalla ei ole mitään tekijänoikeuksia omaan tuotantoonsa. Oppikirjat eivät tähän laillistettuun tekijänoikeuksien polkemiseen ja ryöstöön kuulu.

Celia-kirjaston toiminta on turvattu lailla ja sen kokoelmassa on neljäkymmentä tuhatta äänikirjaa. Uuden äänikirjan saaminen kokoelmaan on helppoa. Celian asiakas ilmoittaa kirjastolle haluavansa tietyn kirjan kuunneltavakseen ja Celia tekee sen kirjan. He ovat ulkoistaneet äänikirjatuotannon ja ostavat palvelun alan ammattilaisilta, joilla on studiot, lukijat ja muut äänikirjan tekemiseen tarvittavat laitteet.

Mielenkiintoista on myös näkövammaisten kirjaston asiakkaaksi pääseminen. Ennen siihen tarvittiin terveydenhoitajan tai lääkärin todistus vamman laadusta ja tällaisen yhteiskunnan kustantaman palvelun tarpeellisuudesta kyseisen henkilön osalta. Tämä pätee vielä niiden henkilöiden osalta, jotka tarvitsevat äänikirjan kuunteluun soittimen ja jonka siis Celia kustantaa. Mutta on toisenlaisiakin asiakkaita. 

Nykyään kuka tahansa voi marssia yleiseen kirjastoon ja kertoa haluavansa Celian asiakkaaksi. Syyksi riittää pelkkä henkilön oma ilmoitus jostain lukemista vaikeuttavasta asiasta. Sen ei tarvitse olla näkövamma. Se voi olla vaikka keskittymiskyvyn puute tai käsien voimattomuus. Celia- kirjaston sivulla lukee: ”Celian kirjoja voivat käyttää kaikki, joille tavallisen painetun kirjan lukeminen on vaikeaa”. Asiaa ei tarvitse todistaa. Kirjaston virkailija liittää henkilön Celian asiakkaaksi ja hän saa käyttöönsä ohjelmistot, joilla voi kuunnella äänikirjoja vaikka kännykästä autoa ajaessa. Tämä kaikki on tietysti maksutonta. Näkövammaisten kirjasto on markkinoinut tätä mahdollisuutta aggressiivisesti parin viime vuoden ajan ihan sen takia, että heidän perinteinen asiakaskuntansa on vähentynyt huolestuttavasti.

Mitä kirjailija tästä kaikesta sitten hyötyy? Hän saa yhdestä lainasta 0,33 € (2015) korvauksen, siis 33 senttiä. Ei mitään muuta. Netissä yksi kirjan latauskerta on laina. Yleisillä kirjastoilla on myös mahdollisuus tilata Celiasta fyysinen äänikirjakokoelma omiin tiloihinsa lainattaviksi. Näin on toiminut esimerkiksi Oulun kaupunginkirjasto. Näistä tavallisesta kirjastosta lainatuista äänikirjoista kirjailija ei hyödy mitään. Hän saa kustakin äänikirjasta vain yhden 33 sentin korvauksen, joka tulee siitä että Celia lainaa äänikirjan kirjastolle. Vaikka niitä lainattaisiin kymmeniä kertoja yleisestä kirjastosta, niin lainausmäärät eivät näy kirjailijan kukkarossa. Kätevää toden totta.

Yksi kolme sataa sivuinen printattu kirja on äänikirjana kestoltaan noin 10 tuntia. Kirjan lukija (joka on ammattilainen) saa työstään tietysti korvauksen. Oletetaan hänen palkakseen vaikka 700 euroa/kirja. Jotta kirjailija saisi tuon saman palkkion, hänen kirjaansa tulisi lainata 2121 kertaa. Aika mahdoton juttu. Lisäksi työstään saavat palkkion studion muut työntekijät: äänittäjät ym.. Kaikki saavat työstään palkkion paitsi kirjailija, jonka työhön koko toiminta perustuu.

Kysynkin teiltä kirjailijat, oletteko niin pirun rikkaita, että teillä on varaa tällaiseen työnne laillistettuun ryöstöön ja hyväksikäyttöön? Celia-kirjaston henkilökunta ei tee ilmaista työtä. Sitä eivät tee myöskään äänitysstudioitten omistajat, teknikot, ammattilukijat eivät ketkään muutkaan, jotka ovat tässä bisneksessä mukana. Niin että, miten on?

Ai niin, meinasi unohtua. Kirjailija saa kappaleen omasta kirjastaan luetusta äänikirjasta. Tosin sitä pitää pyytää erikseen. Automaattisesti tätä tekijänkappaletta ei kirjailijalle lähetetä.

Idol, Billy: Dancing with myself: elämäni (LIKE 2015)

Brittiläinen William Broad aloitti muusikon uransa punkkarina ja päätyi massojen viihdyttäjä Billy Idoliksi, tähdeksi jonka uraa siivitti hyvään nousuun USA:ssa uusi media eli MTV. Kirjan mielenkiintoisin (ja ainoa) anti on kuitenkin kuvaus punk-liikkeen noususta 1970-luvun nuorisotyöttömyyden rampauttamassa brittiläisessä imperiumissa.

Punk syntyi alun perin USA:ssa, mutta varsinaisen näkyvimmän muotonsa se sai Englannissa ja Lontoossa. Tähän vaihtoehtokulttuuriin ja kapinaan nuori William tempautui mukaan. Punkmusiikissa oli se hyvä puoli, ettei se juurikaan vaatinut soittotaitoa, riitti kun asenne oli kohdillaan. Ja kaikki halusivat olla lavalla ja tulla joksikin, jos ei muuta niin ihailluksi ja sen tarpeen tyydyttämiseksi riitti alkuaikoina pienikin fanijoukko. Sitä halusi kiihkeästi myös nuori William.

Karmea oli kuvaus heidän omasta klubistaan. The Roxy oli paikan nimi ja epäilemättä se oli legendaarinen paikka, jota henkiin jääneet mielellään muistelevat. Sen lattioita ja seiniä peitti kirjan mukaan kaikki ihmisruumiin eritteet, sen nurkissa piikitettiin ja naitiin. Jos joku oksensi keskelle tanssilattiaa, niin mitäs tuosta. Punkkarit osoittivat suosiotaan soittavalle bändille erikoisella tavalla: he räkivät soittajien päälle. Keikan päätteeksi bändi oli vihreän liman peitossa ihan kirjaimellisesti. Flunssakausi taisi olla näille tyypeille ihan mahtavaa aikaa.

Keskiluokkaisessa perheessä kasvanut Billy Idol sai osansa tästä kunniasta, mutta punkin synkistely ei hänelle lopulta riittänyt. Ehkä hänen perhetaustansa oli sen verran hyvä, ettei hän lopulta nähnyt tulevaisuutta tässä eritteiden täyttämässä varjomaailmassa. Hän lähti luomaan uraa rapakon taakse ja loppu onkin sitten sitä tavallista rocktarinaa, missä huumeet, viina ja seksi vievät Billy Idolin melkein hautaan. Mutta tulihan siinä tehtyä myös muutama levy ja kiertue. Ihan pohjalle hän ei koskaan päätynyt. Uusi musiikkimedia ja videot olivat hallussa, levyt myivät, joten rahaakin tuli varmasti ihan mukavasti.

Huvittava oli kirjan loppupuoli, jossa Idol kertoi golfaavansa isänsä kanssa ja nauttivansa siitä. Siihen liukeni hänenkin kapinansa ja hyvä niin. Ei minulla ole mitään golfia vastaan.

Alan Friedman: Berlusconi: Tarina miehestä, joka tuli, näki ja voitti Italian (Art House 2016)

Tämä kirja kuuluu sarjaan, ei suinkaan kauniit ja rohkeat vaan irvokkaat ja ahneet. Kirjoittaja Alan Friedman on yhdysvaltalainen lehtimies, joka on tuntenut Silvio Berlusconin vuosikymmeniä ja omien sanojensa mukaan myös arvostellut häntä kitkerästi. Tässä kirjassa siitä arvostelusta ei ole mitään jäljellä.

 

Kirja alkaa zoomauksella Moskovaan ja Kremliin, missä Vladimir Putin antoi haastattelun Friedmanille. Aiheena oli tietysti Putinin ja Berlusconin luja ystävyys. Tätä ystävyyttä korostetaan kirjassa kuten myös Berlusconin ja Yhdysvaltojen entisen presidentti George Bushin suhdetta. Nämä maailman suurvaltojen johtajat ovat Berlusconin erittäin läheisiä ja rakastettuja sydänystäviä. Kirjoittaja luo sinnikkäästi kuvaa upporikkaan mediamogulin suuresta roolista maailman kriisien ratkaisijana. Berlusconi oli myös Muammar Gaddafin suuri ymmärtäjä ja ystävä. Kiinan johtomiehiä tähän kirjaan ei saatu mukaan, mikä varmasti on harmittanut sekä kirjoittajaa että kirjan kohdetta. Mutta onhan tuossa jo kahden suurvallan johtomiehet mediamogulin egoa pönkittämässä.

Berlusconia vastaan on nostettu Italiassa kymmeniä oikeusjuttuja. Syytökset ovat tietysti tekaistuja ja niitä ovat tehtailleet kommunistituomarit. Pelkkää kateutta ja poliittista ajojahtia. Berlusconi onnistui saamaan läpi lakiesityksen, jolla hän ja muutamat muut saivat syytesuojan muutamaksi vuodeksi. Siinä ajassa ehti taas oikeusjuttuja vanheta. Tokihan miehellä on oikeus puolustautua ja suojella rahojaan, läheisiään ja liikekumppaneitaan. Lakimiesarmeija teki parhaansa ja Berlusconilla oli rahaa palkata huippujuristit. Italian oikeusjärjestelmä on myös mutkikas ja turvaa kaikenmaailman berlusconeille valitusprosessin, jota hyväksikäyttämällä voi pitkittää juttuja jopa parikymmentä vuotta. Kyllä siinä ajassa tuoreinkin maito happanee.

Oma tarinansa oli Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn huonot välit Berlusconin kanssa. Miehet inhosivat toisiaan. Se on kummallista, koska molemmat rakastivat valtaa, rahaa ja nuoria naisia. Luulisi tällaisten sielunveljien olleen parhaita ystäviä, mutta ei. Ehkäpä se oli molemmin puolinen pelko siitä, että toinen on sittenkin komeampi kuin itse on. Hehän halusivat olla hurmureita, komeita tosimiehiä, jotka pelastaisivat Euroopan ja koko maailman. Heidän egonsa olivat universumin kokoiset, vaikka sisältivät vain ilmaa, jota ostetut lakeijat läähättivät taukoamatta noihin paisuviin kupliin.

Taas kerran ihmettelin, että maailma on kuitenkin toiminnassa ja ihmiset suurelta osin hengissä näitten pellejen toiminnasta huolimatta. Epäilen, että sieltä prameitten palatsien ullakoilta löytyvät Dorian Grayn kaltaiset muotokuvat, jotka toivon mukaan tulevat historiankirjoittajat tuovat esiin. Silloin historia voidaan kirjoittaa uudelleen ja nämä plastiikkakirurgien tuotteet näytetään sellaisina kuin he todellisuudessa olivat.

Jarmo Stoor: Sieluhäkki (Into 2013)

Stoor on syntynyt Enontekiöllä ja kirja on koetun elämän makuinen kertomus pienen pojan kasvusta Lapin perukoilla; ”Äiti oli kesällä viety Muurolan mielisairaalaan. Piirit olivat taas alkaneet pienentyä.” Isä teki hanttihommia ja joi silloin kun töitä ei ollut. Pieni poika, Tarmo kasvoi mielikuvituskaverinsa kanssa. Hänen nimensä oli yksinkertaisesti Kaveri. Ylisuojelevainen äiti ei päästänyt poikaa pihapiirin ulkopuolelle. Ennen kouluikää pojalla oli vain yksi ystävä, tuo mielikuvituskaveri ja pelot, joita oli monta.

Äiti oli pikkutyttönä raiskattu. Kaikki tiesivät tekijän. Kylän uskovaiset vierittävät kuitenkin syyn pienen tytön viaksi. Tyttöön oli mennyt saatana ja hän oli vietellyt miehen tähän syntiin. Nämä herran enkelit vaativat tytöltä julkista anteeksipyyntöä. Äidin tarinaa viedään eteenpäin erillisissä kappaleissa läpi kirjan. Tämä tunkkainen, vääristynyt uskovaisuus on yksi kirjan teemoista vaikka pitäisi kai puhua suoraan uskonnon varjolla harjoitettavasta pahuudesta.

Koti täyttyy ryyppyporukoista ja ne juhlat kestävät kauan. Äiti heijaa nuorimmaistaan ja piirit pienenevät. Siinä tilanteessa, varsinkin kun lapsuuden kokemukset tulevat uniin, voi mielisairaalaan joutuminen olla pelastus. Mielikuvituskaveri auttaa Tarmoa ja hänestä kasvaa sisukas vintiö, joka ei helpolla anna periksi.

Stoor kuvaa hyvin pohjoisen elämän kovuutta vaikka se siellä eläneelle oli arkipäivää, joka ei ollut sen kummempaa kuin elämä yleensä. Tarmo pääsee hillasoille ansiota keräämään kuten aikamiehet. Hyvin hän siinä onnistuu ja on ylpeä saavutuksistaan, joilla päihittää raavaat miehet. Isän lupaamaa polkupyörää tai mopoa hän ei isän lupauksista huolimatta saa. Ne rahat menevät viinaan. Kirjan kuvaama maailma oli totta vielä 1970-luvulla. Suuri on ero eteläisen Lapin läänin ja pohjoisen välillä tuolloin, liekö vieläkin? Ajankuvauksena tämä kirja oli herättelevä. 

Näistä aineksista kirjoitettu kirja voisi hyvin olla liian ahdistava, kirja jossa on likaa köyhyyttä, viinaa, hulluutta ja pahuutta. Näin ei kuitenkaan ole. Stoor löytää myös, jos nyt ei lempeyttä ja hyvyyttä, niin joka tapauksessa ymmärrystä tälle kauheudelle. Ja arkipäivän realismia. Kerronta on toteavaa, ei syyttelevää ja Kaveri tuo lohtua lukijallekin.