Heikki Turunen: Seitsemän kurvin suora: hämärätunnin tarinoita (WSOY 1998)

En ole koskaan innostunut Turusen kirjoista sen vertaa, että olisin yhtäkään lukenut. Syynä on ollut kirjojen aihepiiri: suomalainen maaseutu ja siellä olevat ihmiset. Kaupunkilaisena se on minulle täysin vierasta ja mielenkiinnotonta. Tähän Turusen kirjaan tartuin ystävän suosituksesta ja onhan se ihan paikallaan lukea edes yksi teos kirjailijalta, joka on ollut hyvin suosittu lukijoiden keskuudessa vuosikymmenet.

Kirja täytti kaikki ennakko-odotukseni, valitettavasti. Teoksen alussa eletään aikaa ennen toista maailmansotaa. Päähenkilöinä on kaksi kylän juoppoa, jotka ovat naineet toistensa siskot. Elämä on köyhää ja vaimot pitävät pienet mökit pystyssä ja lapset ruuassa. He ovat työteliäitä, väsymättömiä puurtajia, joissa ei ole huumoria minkään asian suhteen. Miehet sen sijaan ovat velmuja, jotka piilottelevat viinapulloja, juovat salaa vaimoiltaan, keittelevät pontikkaa, tappelevat ja lausahtelevat kuolemattomia mietteitään maailmanmenosta korven kätköissä kolmesti kirkastetun jalostamin mielin. Ja vieraisiin naisiinkin on kova hinku näillä salojen sankareilla. Kahden juopon toilailut tiivistyvät äidin/anopin ruumiinhakumatkalle, joka tehdään reellä halki neitseellisen talvisen maaseudun.

Rekimatkalla miehet keskustelevat uskonnosta, elämästä, kuolemasta, ystävyydestä, naisista ja viinasta. Tämän pitkän kerronnan tarkoitus oli varmasti avata lukijalle näitten korpifilosofien koko maailmankuva. Kaikki kerrotaan huumorin säestyksellä. Minua ei vain näitten kahden alkoholistin mietelmät huvittanut alkuunkaan. Pidän kummallisena, että viinan voimalla lausutut latteudet olisivat helmiä, joita lukijan tulisi hyväksyvästi hymähdellen ihailla, kuten luulen tarkoituksen olleen. Matka kestää kaksi päivää ja viinaa kuluu. Miesten sekoilut kerrotaan ymmärtäväisesti. Valehtelu on sallittua, pyrkimys vieraisiin naisiin on sallittua ja kuolinilmoitukseen varattujen rahojen juominen, no miehet ovat miehiä, mitäs tuosta, heh. Kummasti siitä viinanhuuruisesta elosta saadaan hyväksyttävää huumoria. Joka tosin ei minua naurattanut. Se äidin/anopin kalmokin ehtii kotimatkalla pudota reestä ja sitä sitten yön pimeydessä haetaan naisissa ja miehissä.

Mietin lukiessani millainen tämä tarina olisi ollut sen aikaiseen kaupunkiin sijoitettuna. Kaksi sekatyömiestä olisi juonut ja sikaillut ympäri kaupunkia. Vaimot ja lapset olisi jätetty heitteille useiksi päiviksi tai jopa viikoiksi. Olisivatko naurattaneet nuo velikultien toilailut? 

Tämän kirjan luettuani tulin jälleen kerran siihen päätelmään, että viihdyn paremmin ranskalaisen ja venäläisen porvariston ja aateliston parissa. En sen takia, että he olisivat parempia tai kunnollisempia ihmisiä vaan sen takia, että juon mieluummin shampanjaa kuin pontikkaa.  Olen maistanut molempia, joten tiedän mistä puhun.

Murong Xuecun: Unohda minut tänä yönä, Chengdu (Basam Books 2015)

Kiinnostuin tästä kirjasta kannen ja kirjan nimen takia. Niissä oli molemmissa jotain houkuttavaa. Ajattelin kirjan olevan eleginen, kaunis, pohdiskeleva kiinalainen ihmissuhdekuvaus. Unohda minut tänä yönä, Chengdu. Mitä muuta se voisi olla? Ensivaikutelmani ei pitänyt paikkaansa, ei sitten ollenkaan.

 

Onneksi kirjan alussa oli lyhyt suomentajan esipuhe, joka kertoi oleellisen. Kirjailija Murong Xuecun julkaisi tämän kirjan 2000-luvun alussa ensin sosiaalisessa mediassa luku luvulta. Kun kirja julkaistiin paperiversiona, se oli saavuttanut jo huomattavaa tunnettavuutta sosiaalisessa mediassa ja menetys oli taattu. Kirjailija on ammatiltaan lakimies ja on sittemmin kunnostautunut myös sananvapauden puolestapuhujana ja Kiinan kommunistipuolueen arvostelijana. Hän on joutunut kirjoitustensa ja kirjojensa vuoksi myös vallanpitäjien hampaisiin. Hänen sosiaalisen median tilinsä on suljettu useita kertoja ja hänen puheitaan on sensuroitu. Kirjailija kutsuukin itseään proaktiiviseksi eunukiksi. Hän sanoo: ” Kiinalainen kirjoittaminen on kastroitua kirjoittamista.”

Tätä taustaa vasten kirja on hätkähdyttävä. Sen päähenkilö on nuori mies, joka raivaa tietään bisnesmaailmassa keinoja kaihtamatta. Raha on kaiken mittari ja kaikki on ostettavissa tai lahjottavissa. Naiset ovat vain seksin välineitä ja heitäkin ostetaan kuten tavaroita. Arvot kuolivat jo yliopistoaikoina, kun opiskelijat löysivät kapitalismin. Keskiössä on oma hyvinvointi, nautinnot ja raha. Hän on puhdasverinen juppi.

Päähenkilön huoraamista, ryyppäämistä ja jatkuvaa juonittelua on välillä puuduttavaa lukea. Onneksi tälle vastapainona on hänen lapsuudenkotinsa, äiti ja isä. Vanhemmat elävät vaatimatonta, arkaa kunnianhimotonta elämäänsä ainakin näennäisesti tyytyväisinä. Heidän elämässään ei ole luksusta muttei juuri murheitakaan. Takaumina käydään läpi päähenkilön koulu- ja opiskeluaikoja. Tämä juppi ei juuri arvosta vanhempiaan, mutta joutuu heidän apuunsa turvautumaan, kun hänen rakentamansa korttitalo alkaa luhistua.

Huolimatta kirjan kevyestä kerronnasta, se on myös kuvaus kiinalaisen yhteiskunnan laajasta korruptiosta, lahjonnasta ja virkamiesten mädännäisyydestä. Tämän kirjan tarinat voisivat tapahtua missä tahansa maailman suurkaupungissa. Erikoista tässä on se, että kirja kertoo Kiinasta, sen nykyajasta. Ainakaan itse en tiennyt Kiinassa tällaista kirjallisuutta julkaistavan. Tosin tämänkin kirjan seuraavia painoksia on suomentajan mukaan sensuroitu. Kiinalaisinta tässä kirjassa taisi oli tekstin lomaan sijoitetut runonpätkät.

Alberto Angela: Rooman valtakunta (Art House 2015)

Historian popularisointi on nykyään muotia kirjallisuudessa. Angela on erikoistunut Rooman historiaan. Hänen aikaisempi teoksensa Päivä antiikin Roomassa oli mukavaa luettavaa. Tässä kirjassa asioiden yksinkertaistaminen viedään niin pitkälle, että se on jo häiritsevää.

 

Rooman valtakunta oli laajimmillaan keisari Trajanuksen aikana (98 –117). Kirjassa seurataan yhden kolikon, sestertiuksen, matkaa Trajauksen laajan valtakunnan laidasta laitaan. Idea on hyvä ja sinänsä toimiva kirjan luettavuuden kannalta. Kirjailija on selvästi ajatellut lukijoitaan ja tehnyt asiat helposti ymmärrettäviksi. Tässä on myös kirjan heikkous. Tekstin maalailevaisuus on viety liian pitkälle faktojen kustannuksella. Angela sortuu myös typeryyksiin, jotka saivat minut ärtymään. En jaksa millään uskoa, että jossain Britannian perukoilla oleva hyvin nuori tyttö jää itkemään haikeasti legioonalaisen perään, jonka kanssa on viettänyt yhden yön. Jos itki, niin taisipa itkeä pelkästä helpotuksesta, kun tuo raakalainen lähti.

Angela kehuskelee myös Roomaa ja roomalaisia kritiikittömästi. Hän näkee asiat vain valloittajan näkökulmasta. Valloitetut kansat ovat sivistymättömiä barbaareja varsinkin pohjoisessa ja he saavat olla tyytyväisiä, että roomalaiset tulivat heidät pelastamaan tuosta kurjuudesta. En kiellä sitä, etteivätkö roomalaiset hyvääkin tuoneet tullessaan, mutta valloittajan historia on aina eri kuin vallattujen. Vasta kirjan loppupuolella tulee jotain kriittistäkin tekstiä.

Lainkäyttö on yksi tällainen asia. Laki ei suinkaan ollut sama kaikille roomalaisille. Yhdenvertaisuus lain edessä oli roomalaisille tuntematon käsite. Henkilön saama rangaistus määräytyi hänen sosiaalisen asemansa mukaan. Siinä missä tavallinen roomalainen joutui rikoksestaan joko petojen raadeltavaksi tai louhoksiin raatamaan itsensä hengiltä, niin parempi väki karkotettiin johonkin mukavaan paikkaan usein vain määräajaksi. Tämän asian sentään kirjailija tuo esiin. Samoin kulta- ja hopealouhoksien epäinhimilliset olosuhteet. Rooman valtakuntaa pystyssä pitävä orjuus on kirjassa esillä, mutta siihen ei syvennytä, kuten ei moneen muuhunkaan ikävään asiaan.

Kirja on varmasti hyvä lukukokemus sellaiselle henkilölle, joka ei ole aiemmin tutustunut Rooman historiaan. Se on helppolukuinen ja historiallisista tapahtumista saa kuitenkin ylimalkaisen kuvan. Itse olisin kaivannut tiivistämistä ainakin parin sadan sivun verran, maalailun korvaamista faktoilla sekä lähdeluetteloa. Jotain uutta siellä minullekin oli. En ollut aiemmin lukenut Espanjassa sijaitsevien kultakaivosten louhimismenetelmistä. Nerokasta touhua. Se on pakko myöntää. Luonnonsuojelijoiden kannattaa tuo kohta jättää kuitenkin väliin.

Conn Iggulden: Ruusujen sota (3. osa). Veren perintö (Otava 2016)

Brittiläinen Iggulden on erikoistunut moniosaisten historiallisten kirjojen kirjoittamiseen. Kaksi aiempaa kirjasarjaa olivat 5-osaisia. Keisari-sarja kertoi Julius Caesarista ja Valloittaja perehtyi Tšingis-kaanin ja Ögödei-kaanin sielunmaisemiin. Tämä romaanisarja jatkunee sekin vielä parin osan verran.

 

Lancasterin ja Yorkin suvut taistelivat Englannin kruunusta vuosina 1455—1485. Molempien sukujen vaakunoissa oli ruusu ja siitä tämä valtataistelu ja sotiminen sai nimensä. Valta ja raha olivat makeita tuolloinkin ja niiden saavuttamiseksi tapatettiin surutta ihmisiä, kuten on tehty kautta historian.

Kerronnan ongelmaksi muodostuu henkilöiden runsaus. Veljiä, serkkuja, enoja, setiä riittää molemmissa suvuissa ja joskus on vaikeuksia suunnistaa näissä sukulaissuhteiden verkostoissa. Venäläisiä kertojia moititaan henkilöiden runsaudesta, mutta kyllä sitä muuallakin osataan. Kirjan alussa on kuusi sivua sukupuita niille, jotka haluavat perehtyä kunnolla Englannin kuninkaallisten sukuhistoriaan. Toisaalta henkilöiden raju karsiminen olisi vienyt uskottavuutta historiallisilta tapahtumilta, joten runsaus on vain lukijan kestettävä. Saahan siinä tehdä hyödyllisiä muistiharjoituksia, mikä ei ole lainkaan huono asia. Helpommalla pääsee, jos odottaa, että kaikki osat ovat julkaistu ja lukee ne sitten perätysten. Vuodessa ehtii moni setä unohtua.

Historiallista kirjaa lukiessa miettii useasti, onko tämä todella tapahtunut vai kirjailijan sepitettä. Iggulden päästää lukijan tästä pulasta kirjan lopussa. Siellä on kirjailijan kootut selitykset, jotka ainakin minulle tulivat tarpeeseen. En ole perehtynyt kyseiseen sotaan enkä englantilaisten kuninkaiden pimeään historiaan.

Igguldenin kirjat ovat viihdettä, mutta hyvää sellaista. Historiallisissa tosiasioissa hän pysyy kiitettävän hyvin. Keisari- ja Valloittaja-sarjat olivat taitavasti rakennettuja ja henkilöt uskottavia. Ruusujen sota on tapahtunut aikana, jolloin historiaa jo kirjattiin ylös ja se näkyy tässä kirjasarjassa. Enemmän tosiasioita, vähemmän kuviteltua.

Näissä Igguldenin kirjoissa on vielä yksi vallan mainio piirre: hän keskittyy olennaiseen eli valtaan, rahaan, sotimiseen ja juonitteluihin. Siihen, minkä osaa hyvin kertoa. Näihin kirjoihin ei ole väkisin ympätty seksiä ja imeliä rakkaustarinoita, joita lukiessa yleensä joudun myötähäpeän ja hillittömän huvittuneisuuden valtaan. Se on helpotus, jos mikä.

Näkövammaisten Celia-kirjasto ja tekijänoikeudet

Celia-kirjaston toiminnassa on yksi piirre, joka on todella mielenkiintoinen. Kirjailijalta ei kysytä lupaa äänikirjan tekemiseen, hänelle ei edes ilmoiteta asiasta. Hänen kanssaan ei solmita kustannussopimusta, hän ei saa mitään korvausta kirjansa tekemisestä äänikirjaksi eikä hän voi edes kieltää kirjansa käyttöä Celian äänikirjana. Häntä ei ole olemassakaan ja tämä toiminta on ihan laillista. Tässä tapauksessa kirjailijalla ei ole mitään tekijänoikeuksia omaan tuotantoonsa. Oppikirjat eivät tähän laillistettuun tekijänoikeuksien polkemiseen ja ryöstöön kuulu.

Celia-kirjaston toiminta on turvattu lailla ja sen kokoelmassa on neljäkymmentä tuhatta äänikirjaa. Uuden äänikirjan saaminen kokoelmaan on helppoa. Celian asiakas ilmoittaa kirjastolle haluavansa tietyn kirjan kuunneltavakseen ja Celia tekee sen kirjan. He ovat ulkoistaneet äänikirjatuotannon ja ostavat palvelun alan ammattilaisilta, joilla on studiot, lukijat ja muut äänikirjan tekemiseen tarvittavat laitteet.

Mielenkiintoista on myös näkövammaisten kirjaston asiakkaaksi pääseminen. Ennen siihen tarvittiin terveydenhoitajan tai lääkärin todistus vamman laadusta ja tällaisen yhteiskunnan kustantaman palvelun tarpeellisuudesta kyseisen henkilön osalta. Tämä pätee vielä niiden henkilöiden osalta, jotka tarvitsevat äänikirjan kuunteluun soittimen ja jonka siis Celia kustantaa. Mutta on toisenlaisiakin asiakkaita. 

Nykyään kuka tahansa voi marssia yleiseen kirjastoon ja kertoa haluavansa Celian asiakkaaksi. Syyksi riittää pelkkä henkilön oma ilmoitus jostain lukemista vaikeuttavasta asiasta. Sen ei tarvitse olla näkövamma. Se voi olla vaikka keskittymiskyvyn puute tai käsien voimattomuus. Celia- kirjaston sivulla lukee: ”Celian kirjoja voivat käyttää kaikki, joille tavallisen painetun kirjan lukeminen on vaikeaa”. Asiaa ei tarvitse todistaa. Kirjaston virkailija liittää henkilön Celian asiakkaaksi ja hän saa käyttöönsä ohjelmistot, joilla voi kuunnella äänikirjoja vaikka kännykästä autoa ajaessa. Tämä kaikki on tietysti maksutonta. Näkövammaisten kirjasto on markkinoinut tätä mahdollisuutta aggressiivisesti parin viime vuoden ajan ihan sen takia, että heidän perinteinen asiakaskuntansa on vähentynyt huolestuttavasti.

Mitä kirjailija tästä kaikesta sitten hyötyy? Hän saa yhdestä lainasta 0,33 € (2015) korvauksen, siis 33 senttiä. Ei mitään muuta. Netissä yksi kirjan latauskerta on laina. Yleisillä kirjastoilla on myös mahdollisuus tilata Celiasta fyysinen äänikirjakokoelma omiin tiloihinsa lainattaviksi. Näin on toiminut esimerkiksi Oulun kaupunginkirjasto. Näistä tavallisesta kirjastosta lainatuista äänikirjoista kirjailija ei hyödy mitään. Hän saa kustakin äänikirjasta vain yhden 33 sentin korvauksen, joka tulee siitä että Celia lainaa äänikirjan kirjastolle. Vaikka niitä lainattaisiin kymmeniä kertoja yleisestä kirjastosta, niin lainausmäärät eivät näy kirjailijan kukkarossa. Kätevää toden totta.

Yksi kolme sataa sivuinen printattu kirja on äänikirjana kestoltaan noin 10 tuntia. Kirjan lukija (joka on ammattilainen) saa työstään tietysti korvauksen. Oletetaan hänen palkakseen vaikka 700 euroa/kirja. Jotta kirjailija saisi tuon saman palkkion, hänen kirjaansa tulisi lainata 2121 kertaa. Aika mahdoton juttu. Lisäksi työstään saavat palkkion studion muut työntekijät: äänittäjät ym.. Kaikki saavat työstään palkkion paitsi kirjailija, jonka työhön koko toiminta perustuu.

Kysynkin teiltä kirjailijat, oletteko niin pirun rikkaita, että teillä on varaa tällaiseen työnne laillistettuun ryöstöön ja hyväksikäyttöön? Celia-kirjaston henkilökunta ei tee ilmaista työtä. Sitä eivät tee myöskään äänitysstudioitten omistajat, teknikot, ammattilukijat eivät ketkään muutkaan, jotka ovat tässä bisneksessä mukana. Niin että, miten on?

Ai niin, meinasi unohtua. Kirjailija saa kappaleen omasta kirjastaan luetusta äänikirjasta. Tosin sitä pitää pyytää erikseen. Automaattisesti tätä tekijänkappaletta ei kirjailijalle lähetetä.