Elif Shafak: Valkoinen elefantti (Gummerus 2016)

Yashar Kemalin kirjat olivat minulle ja varmasti monelle muullekin aikoinaan vaikuttava lukuelämys. Sen jälkeen turkkilainen kirjallisuus on jäänyt minulta paitsioon, vaikka esimerkiksi Orhan Pamukilta on suomennettu useita kirjoja ja hän on kansainvälisesti arvostettu kirjailija. Elif Shafakin teos oli ihan hyvä valinta tutustua turkkilaiseen nykykirjallisuuteen.

Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Istanbuliin ja osmanien valtakunnan kukoistuskauteen. Kaupunki on monien kulttuurien ja uskontojen tyyssija. Siellä elävät arabit, kurdit, tataarit, albanialaiset, kreikkalaiset, muslimit, kristityt, juutalaiset ja monet muut. Jos eivät sulassa sovussa, niin: ”…kaikki kulkivat omia polkujaan samalla kun heidän varjonsa kohtasivat ja kiertyivät solmulle. Jokaisella on oma paikkansa. Niin kauan kuin kaikki tietävät rajansa, elämme sovussa.” Mustalaiset eivät tämän harmoniaan kuuluneet. Jokaisella yhteiskunnalla pitää ilmeisesti olla ihmisryhmä, jota kaikki voivat halveksia. Olipa tämä yhteiskunta kuinka monimuotoinen tahansa.

Kirjan päähenkilönä on köyhä Jahan, elefantin hoitaja, joka saapuu Istanbuliin 12-vuotiaana. Hänen elämäänsä seurataan aina hamaan vanhuuteen asti. Hän elää sulttaanin hovissa eläinten kesyttäjien parissa, kolmen sulttaanin valtakaudella. Jahanin pelastajaksi tuli hovin arkkitehti Sinan, joka pestasi nuorukaisen oppipojakseen. Koca Mimar Sinan Ağa (n. 1490 – 17. heinäkuuta 1588) on todellinen historiallinen henkilö, arvostettu arkkitehti, joka vaikutti osmanien valtakunnassa Suleiman Suuren, Selim II:n ja Murat III:n hallituskausilla. Sinanin päätöitä olivat Selimiyen moskeija Edirnessä ja Suleimanin moskeija Istanbulissa sekä Mehmed Paša Sokolovićin silta. Näitten moskeijoiden rakentamista seurataan kirjassa. Valtakunta oli tuolloin varakas ja Sinan rakensi elinaikanaan 81 suurta moskeijaa, 55  koulua, 32 palatsia, 22 kylpylää ja 323 muuta rakennusta. (Lähde: Wikipedia)

Istanbulin monenkirjavuus ja sen aikainen elämä on elävästi kuvattu. Tekstistä välittyvät hajut, maut ja ihmiselon loisto ja kurjuus. Kerronta on runsasta, kuten tuollaisen elämän kuvaukseen hyvin sopii. Kirjailija pitää kuitenkin juonen langat kynässään eikä vie lukijaa liiaksi harhapoluille. Sokkeloiseen Istanbuliin ja väenpaljouteen voisi helposti eksyä, mutta näin ei kuitenkaan käy. Arkkitehtuuri ja rakentaminen pitävät kirjan kerronnan kiinni todellisuudessa. Pieniä muistutuksia löytyy myös sen aikaiseen luokkayhteiskuntaan; orjuuteen, köyhyyteen ja naisten asemaan.

Sinan on kirjan mielenkiintoisin henkilö. Hänelle arkkitehtuuri on koko elämä. Kuitenkin hänestä löytyy ymmärrystä myös muuta elämää kohtaan, hän on viisas ja myötätuntoinen. Hän osaa luovia hovin juonittelun keskellä, onhan hän palvellut kolmea sulttaania ja kuolee lopulta vanhuuteen. Se on saavutus, jos mikä. Harvat hovin jäsenet selvisivät hengissä edes yhden sulttaanin valtakaudesta. Sinanin persoona on avain koko kirjan ajatusmaailmaan. Hän toimii seesteisenä vastapainona juonitteluille ja julmuuksille, pelolle ja ahneudelle.

Faktan ja fiktion sekoitus toimii tässä kirjassa hyvin. Tapahtumat voisivat olla totta ja ainakin rakennetut moskeijat sitä ovat. Ildefonso Falconesin 1300-luvun Barcelonaan sijoittuvassa kirjassa Meren katedraali rakennettiin kirkkoa. En löydä paljoakaan eroa näissä yhteiskunnissa enkä arkkitehtien ja rakentajien halussa luoda jotain ainutlaatuista, jumalilleen parasta.

Sadie Jones: Kotiinpaluu (Otava 2016)

Kirja on Sadie Jonesin esikoisteos ja julkaistu jo vuonna 2008. Suomennoksen se sai vasta tänä vuonna. Aiemmin kirjailijalta suomennettu teos ”Ehkä rakkaus on totta” (2015) sai hyvät arvostelut. Lontoolainen Sadie Jones on aiemmin toiminut tv-käsikirjoittajana ja uskon tuon työn näkyvän myös kirjassa, joka on taitavasti rakennettu ja pitää lukijan otteessaan.

 

Eletään vuotta 1957. Pörssimeklarin yhdeksäntoistavuotias poika Lewis on juuri vapautunut vankilasta, jossa hän on ollut kaksi vuotta. Hän palaa lapsuudenkotiinsa Lontoon lähellä sijaitsevaan pikkukaupunkiin, jossa mikään ei muuttunut. Yläluokka, johon hänkin kuuluu, elää tuttua elämäänsä. Naiset ovat kotirouvina, palvelusväki hoitaa talouden ja sunnuntaisin nämä etuoikeutetut kokoontuvat kirkkoon ja sen jälkeen perinteisille lounasvierailuille. Pelataan tennistä, siemaillaan sherryä, järjestetään puutarhajuhlia, joissa tietysti sama herrasväki kokoontuu. Pieni piiri pyörii omahyväisesti oman napansa ympärillä.

Alun prologin jälkeen palataan ajassa taaksepäin vuoteen 1945. Miehet palaavat sodasta ja perheet ovat jälleen yhdessä. Pieni Lewis kokee isänsä vieraana, onhan tämä ollut vuosia pois pojan elämästä. Lienee hyvin tyypillistä sodan jälkeisessä ajassa. Lukija saa jo jotain viitteitä tulevasta, sillä pojan äidin nimi ja prologissa mainitun isän vaimon nimi eivät ole sama. Lukijaa kuljetetaan läpi pojan kasvuvuosien aina vuoteen 1955, jolloin Lewis sai kahden ja puolen vuoden vankeustuomion. 

Kirjan loppupuolella palataan vuoteen 1957, kun Lewis palaa kotiinsa vakaasti päättäneenä olla hyvä poika ja sopeutua jälleen elämään yhteisössä, jossa on viettänyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Kirjailija kuvaa tarkkanäköisesti yläluokkaisen elämän tyhjyyttä ja turhanpäiväisyyttä. Yhteisön normeja kunnioitetaan ja oman elämän kulisseja pidetään yllä viimeiseen asti. Yläluokalta ei tule myötätuntoa, jos näitä sääntöjä rikotaan. Se hylkää jäsenensä. Mikä johtaa siihen, että perheet hylkäävät mieluummin omat jäsenensä, jotta voisivat edelleen olla seurapiirien suosiossa. Asioista ei puhuta, vaikeita asioita ei käsitellä, ei perheissä eikä muuallakaan. Kaikki on näytelmää, jossa roolit ovat jaettu ja vuorosanat valmiiksi kirjoitettu. 

Tarinan jännite kestää kirjan loppuun asti. Kieli on helppolukuista, mutta viihdekirjaksi tätä ei voi sanoa luettavuuden helppoudesta huolimatta. Hieno lukukokemus tämä sen sijaan oli. Kirjaa lukiessani mieleeni nousi amerikkalaisen Richard Yates’ n romaani Revolutionary Road, joka kertoo pikkukaupunkilaisesta keskiluokkaisesta elämästä 1950-luvun Amerikassa. Jotain samankaltaista näissä romaaneissa on; tunnelma, aikakausi ja ihmiset rooliensa vankina.

Heikki Turunen: Seitsemän kurvin suora: hämärätunnin tarinoita (WSOY 1998)

En ole koskaan innostunut Turusen kirjoista sen vertaa, että olisin yhtäkään lukenut. Syynä on ollut kirjojen aihepiiri: suomalainen maaseutu ja siellä olevat ihmiset. Kaupunkilaisena se on minulle täysin vierasta ja mielenkiinnotonta. Tähän Turusen kirjaan tartuin ystävän suosituksesta ja onhan se ihan paikallaan lukea edes yksi teos kirjailijalta, joka on ollut hyvin suosittu lukijoiden keskuudessa vuosikymmenet.

Kirja täytti kaikki ennakko-odotukseni, valitettavasti. Teoksen alussa eletään aikaa ennen toista maailmansotaa. Päähenkilöinä on kaksi kylän juoppoa, jotka ovat naineet toistensa siskot. Elämä on köyhää ja vaimot pitävät pienet mökit pystyssä ja lapset ruuassa. He ovat työteliäitä, väsymättömiä puurtajia, joissa ei ole huumoria minkään asian suhteen. Miehet sen sijaan ovat velmuja, jotka piilottelevat viinapulloja, juovat salaa vaimoiltaan, keittelevät pontikkaa, tappelevat ja lausahtelevat kuolemattomia mietteitään maailmanmenosta korven kätköissä kolmesti kirkastetun jalostamin mielin. Ja vieraisiin naisiinkin on kova hinku näillä salojen sankareilla. Kahden juopon toilailut tiivistyvät äidin/anopin ruumiinhakumatkalle, joka tehdään reellä halki neitseellisen talvisen maaseudun.

Rekimatkalla miehet keskustelevat uskonnosta, elämästä, kuolemasta, ystävyydestä, naisista ja viinasta. Tämän pitkän kerronnan tarkoitus oli varmasti avata lukijalle näitten korpifilosofien koko maailmankuva. Kaikki kerrotaan huumorin säestyksellä. Minua ei vain näitten kahden alkoholistin mietelmät huvittanut alkuunkaan. Pidän kummallisena, että viinan voimalla lausutut latteudet olisivat helmiä, joita lukijan tulisi hyväksyvästi hymähdellen ihailla, kuten luulen tarkoituksen olleen. Matka kestää kaksi päivää ja viinaa kuluu. Miesten sekoilut kerrotaan ymmärtäväisesti. Valehtelu on sallittua, pyrkimys vieraisiin naisiin on sallittua ja kuolinilmoitukseen varattujen rahojen juominen, no miehet ovat miehiä, mitäs tuosta, heh. Kummasti siitä viinanhuuruisesta elosta saadaan hyväksyttävää huumoria. Joka tosin ei minua naurattanut. Se äidin/anopin kalmokin ehtii kotimatkalla pudota reestä ja sitä sitten yön pimeydessä haetaan naisissa ja miehissä.

Mietin lukiessani millainen tämä tarina olisi ollut sen aikaiseen kaupunkiin sijoitettuna. Kaksi sekatyömiestä olisi juonut ja sikaillut ympäri kaupunkia. Vaimot ja lapset olisi jätetty heitteille useiksi päiviksi tai jopa viikoiksi. Olisivatko naurattaneet nuo velikultien toilailut? 

Tämän kirjan luettuani tulin jälleen kerran siihen päätelmään, että viihdyn paremmin ranskalaisen ja venäläisen porvariston ja aateliston parissa. En sen takia, että he olisivat parempia tai kunnollisempia ihmisiä vaan sen takia, että juon mieluummin shampanjaa kuin pontikkaa.  Olen maistanut molempia, joten tiedän mistä puhun.

Murong Xuecun: Unohda minut tänä yönä, Chengdu (Basam Books 2015)

Kiinnostuin tästä kirjasta kannen ja kirjan nimen takia. Niissä oli molemmissa jotain houkuttavaa. Ajattelin kirjan olevan eleginen, kaunis, pohdiskeleva kiinalainen ihmissuhdekuvaus. Unohda minut tänä yönä, Chengdu. Mitä muuta se voisi olla? Ensivaikutelmani ei pitänyt paikkaansa, ei sitten ollenkaan.

 

Onneksi kirjan alussa oli lyhyt suomentajan esipuhe, joka kertoi oleellisen. Kirjailija Murong Xuecun julkaisi tämän kirjan 2000-luvun alussa ensin sosiaalisessa mediassa luku luvulta. Kun kirja julkaistiin paperiversiona, se oli saavuttanut jo huomattavaa tunnettavuutta sosiaalisessa mediassa ja menetys oli taattu. Kirjailija on ammatiltaan lakimies ja on sittemmin kunnostautunut myös sananvapauden puolestapuhujana ja Kiinan kommunistipuolueen arvostelijana. Hän on joutunut kirjoitustensa ja kirjojensa vuoksi myös vallanpitäjien hampaisiin. Hänen sosiaalisen median tilinsä on suljettu useita kertoja ja hänen puheitaan on sensuroitu. Kirjailija kutsuukin itseään proaktiiviseksi eunukiksi. Hän sanoo: ” Kiinalainen kirjoittaminen on kastroitua kirjoittamista.”

Tätä taustaa vasten kirja on hätkähdyttävä. Sen päähenkilö on nuori mies, joka raivaa tietään bisnesmaailmassa keinoja kaihtamatta. Raha on kaiken mittari ja kaikki on ostettavissa tai lahjottavissa. Naiset ovat vain seksin välineitä ja heitäkin ostetaan kuten tavaroita. Arvot kuolivat jo yliopistoaikoina, kun opiskelijat löysivät kapitalismin. Keskiössä on oma hyvinvointi, nautinnot ja raha. Hän on puhdasverinen juppi.

Päähenkilön huoraamista, ryyppäämistä ja jatkuvaa juonittelua on välillä puuduttavaa lukea. Onneksi tälle vastapainona on hänen lapsuudenkotinsa, äiti ja isä. Vanhemmat elävät vaatimatonta, arkaa kunnianhimotonta elämäänsä ainakin näennäisesti tyytyväisinä. Heidän elämässään ei ole luksusta muttei juuri murheitakaan. Takaumina käydään läpi päähenkilön koulu- ja opiskeluaikoja. Tämä juppi ei juuri arvosta vanhempiaan, mutta joutuu heidän apuunsa turvautumaan, kun hänen rakentamansa korttitalo alkaa luhistua.

Huolimatta kirjan kevyestä kerronnasta, se on myös kuvaus kiinalaisen yhteiskunnan laajasta korruptiosta, lahjonnasta ja virkamiesten mädännäisyydestä. Tämän kirjan tarinat voisivat tapahtua missä tahansa maailman suurkaupungissa. Erikoista tässä on se, että kirja kertoo Kiinasta, sen nykyajasta. Ainakaan itse en tiennyt Kiinassa tällaista kirjallisuutta julkaistavan. Tosin tämänkin kirjan seuraavia painoksia on suomentajan mukaan sensuroitu. Kiinalaisinta tässä kirjassa taisi oli tekstin lomaan sijoitetut runonpätkät.

Alberto Angela: Rooman valtakunta (Art House 2015)

Historian popularisointi on nykyään muotia kirjallisuudessa. Angela on erikoistunut Rooman historiaan. Hänen aikaisempi teoksensa Päivä antiikin Roomassa oli mukavaa luettavaa. Tässä kirjassa asioiden yksinkertaistaminen viedään niin pitkälle, että se on jo häiritsevää.

 

Rooman valtakunta oli laajimmillaan keisari Trajanuksen aikana (98 –117). Kirjassa seurataan yhden kolikon, sestertiuksen, matkaa Trajauksen laajan valtakunnan laidasta laitaan. Idea on hyvä ja sinänsä toimiva kirjan luettavuuden kannalta. Kirjailija on selvästi ajatellut lukijoitaan ja tehnyt asiat helposti ymmärrettäviksi. Tässä on myös kirjan heikkous. Tekstin maalailevaisuus on viety liian pitkälle faktojen kustannuksella. Angela sortuu myös typeryyksiin, jotka saivat minut ärtymään. En jaksa millään uskoa, että jossain Britannian perukoilla oleva hyvin nuori tyttö jää itkemään haikeasti legioonalaisen perään, jonka kanssa on viettänyt yhden yön. Jos itki, niin taisipa itkeä pelkästä helpotuksesta, kun tuo raakalainen lähti.

Angela kehuskelee myös Roomaa ja roomalaisia kritiikittömästi. Hän näkee asiat vain valloittajan näkökulmasta. Valloitetut kansat ovat sivistymättömiä barbaareja varsinkin pohjoisessa ja he saavat olla tyytyväisiä, että roomalaiset tulivat heidät pelastamaan tuosta kurjuudesta. En kiellä sitä, etteivätkö roomalaiset hyvääkin tuoneet tullessaan, mutta valloittajan historia on aina eri kuin vallattujen. Vasta kirjan loppupuolella tulee jotain kriittistäkin tekstiä.

Lainkäyttö on yksi tällainen asia. Laki ei suinkaan ollut sama kaikille roomalaisille. Yhdenvertaisuus lain edessä oli roomalaisille tuntematon käsite. Henkilön saama rangaistus määräytyi hänen sosiaalisen asemansa mukaan. Siinä missä tavallinen roomalainen joutui rikoksestaan joko petojen raadeltavaksi tai louhoksiin raatamaan itsensä hengiltä, niin parempi väki karkotettiin johonkin mukavaan paikkaan usein vain määräajaksi. Tämän asian sentään kirjailija tuo esiin. Samoin kulta- ja hopealouhoksien epäinhimilliset olosuhteet. Rooman valtakuntaa pystyssä pitävä orjuus on kirjassa esillä, mutta siihen ei syvennytä, kuten ei moneen muuhunkaan ikävään asiaan.

Kirja on varmasti hyvä lukukokemus sellaiselle henkilölle, joka ei ole aiemmin tutustunut Rooman historiaan. Se on helppolukuinen ja historiallisista tapahtumista saa kuitenkin ylimalkaisen kuvan. Itse olisin kaivannut tiivistämistä ainakin parin sadan sivun verran, maalailun korvaamista faktoilla sekä lähdeluetteloa. Jotain uutta siellä minullekin oli. En ollut aiemmin lukenut Espanjassa sijaitsevien kultakaivosten louhimismenetelmistä. Nerokasta touhua. Se on pakko myöntää. Luonnonsuojelijoiden kannattaa tuo kohta jättää kuitenkin väliin.