Maijastina Kahlos: Rooman viimeiset päivät (Otava 2016)

Helsingin yliopiston latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden dosentti Maijastina Kahlos ei käsittele kirjassaan Rooman viimeisiä päiviä vaan viimeisiä vuosisatoja, lähinnä vuosien 200- 600 välistä aikaa.

Kirjan ensimmäiset viisikymmentä sivua ovat tiivis katsaus neljänsadan vuoden valtapolitiikkaan. Keisarit vaihtuivat hengästyttävään tahtiin ja taistelu vallasta oli armotonta. Kirjoittaja vyöryttää näillä sivuilla sellaisen määrän keisareita, heidän sukulaisiaan, muita vallantavoittelijoita ja sotapäälliköitä, että teksti puuroutuu eikä sitä selvennä edes kirjan alussa luetellut keisarit ja heidän hallintokautensa. Laskin, että keisareita oli tuona aikakautena yli kuusikymmentä, joten ei ihme, että tämä osuus kirjasta jäi hyvin sekavaksi, kun siihen tulevat mukaan myös muut asianosaiset. Kirjan alussa on tiivistelmä ”Rooman viimeiset vuodet vuosilukuina”, josta saa jonkinlaisen käsityksen asioiden kulusta.

Rooma jakautui vuonna 395 Länsi-Roomaan ja Itä-Roomaan. Länsi tuhoutui ensin. Lopun alkua kuvannee se, että lännessä oli vuosina 400 -476 kaksikymmentäkaksi keisaria ja vallantavoittelijaa, kuten kirjassa todetaan. Idässä valtaa pitivät virkamiehet, lännessä sotilaat. Kirjoittajan mukaan tässä voi olla selitys sille, että itä selvisi länttä paremmin ja pidempään. 

Kristinuskon yleistyminen ja lopulta hyväksyminen olivat merkittävä asia näinä vuosisatoina. Ne muuttivat valtarakenteita. Kirkosta tuli yksi mahtitekijä lisää valtion, suurmaanomistajien, armeijan ja virkamieseliitin rinnalle. Se köyhdytti kansaa entisestään. Kirkon piirissä riideltiin samoin kuin muussakin vallan bunkkereissa. Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325 määriteltiin oppi, jota nykyiset kristilliset kirkot noudattavat. Se tehtiin enemmistöpäätöksellä ja Aleksandrian piispa Athanasios sanoi: ” Se minkä kolmesataa piispaa oli yhdessä päättänyt, ei ollut mitään muuta kuin Jumalan päätös.”

Parasta kirjan antia olivat yhteiskuntaa kuvaavat luvut verotuksesta, valtarakenteista, maataloudesta, moraalikoodistosta, kaupunkien kehityksestä, kulttuurista ja naisen asemasta. Esimerkiksi homo- ja heteroseksuaalisuus on tuolloin tuntematon käsite. Mies sai harrastaa seksiä myös miesten kanssa, jos hän oli aktiivinen osapuoli, alistaja (mies) ja toinen alistettu (nainen). Suhdetta ei saanut olla samanarvoisten miesten välillä, mutta orjat kävivät tähän tarkoitukseen ihan hyvin. Lesboista ei sen aikaisessa kirjallisuudesta puhuta mitään. Heitä ei varmaan ollut ollenkaan?

Keisarin ammatti oli hyvin vaarallinen oman terveyden kannalta. Murhat olivat tavallisia ja saattoipa siinä mennä samalla puoli sukuakin. Silti tehtävään pyrittiin keinolla millä hyvänsä. Kirja ei anna yksiselitteistä vastausta, miksi Rooma tuhoutui, mutta tiheästi vaihtuvat vallanpitäjät eivät ainakaan tuoneet valtakuntaan vakautta.

Heli Slunga & Jaana Seppänen: Lapin Lolita (WSOY 2016)

Kirjan takakannessa tätä kirjaa sanotaan Bitch lit- romaaniksi. Sanayhdistelmä on väännös tutusta Chick litistä, joka Wikipedian mukaan tarkoittaa kaunokirjallisuutta, joka käsittelee modernin naisen elämän ongelmia humoristisesti ja kevyesti. Onko kirjoittajien tarkoitus siis ollut käsitellä huoruutta kevyesti ja humoristisesti? En löydä huoraamisessa mitään hauskuutta enkä löydä sitä tästä kirjastakaan, varsinkin kun tässä käsitellään myös pedofiliaa. Sen sijaan tämä kirja on kokoelma kliseitä: venäläisiä huoria, Thaimaan seksiturismia ja se pakollinen Lapin tyttö, joka puhuu Lapin murretta oikein viimeisen hoon päältä.

Kaikki huorat ovat myös kliseisen typeriä, myös tuo nuori, naiivi Lapin tyttö, joka kauppaa olematonta neitsyyttään. Tilanne on sama, jos niputettaisiin kaikki siivoojat yhteen ja sanottaisiin heitä tyhmiksi. Hauskaa vai kevyttä?

Kirjan ainoa tilaa saava mies on Thaimaassa nuoren alaikäisen tytön ostanut pedofiili, joka selittää tekonsa parhain päin: hän halusi pelastaa tytön. Tosin hän käytti tätä lasta seksuaalisesti hyväkseen, mutta se on sivuseikka kuten tällaisilla valehtelijoilla on itselleen ja muille tapana selittää.

Miehet pääsevät ääneen myös kirjaan sirotelluissa erillisissä laatikoissa, joissa he kertovat seksuaalifantasioistaan. Mielenkiintoista kirjassa oli se, ettei naisilla ole mitään fantasioita, jotka liittyvät seksiin. Todellisuus sillä saralla taitaa olla niin raakaa, ettei sellainen tule mieleen. Rakkautta toki hekin kaipaavat kuten kaikki ihmiset, tai ainakin turvattua elämää. 

Ja ne venäläiset huorat. Siinäkö ovat kirjoittajien mielestä kaikki ne naiset, jotka huoraavat? Näin ei todellakaan ole. Mitä tekee lestadiolaisnainen? Hän on synnyttänyt uusimman lapsensa kuukausi sitten ja mies haluaa seksiä. Edelliset lapset ovat tulleet vuoden välein ja niitä on viisi. Hän levittää reitensä miehelleen taivaspaikan toivossa ja siksi että mies haluaa. Luuleeko joku, että hän haluaa kiihkeästi seksiä miehen kanssa, intohimosta? Hän antaa vastikkeellista seksiä, huoraa taivaspaikan toivossa, joka on yhtä tyhmää kuin halvan venäläishuoran luulo päästä rouvaksi Eiraan.

Tai se tavallinen suomalainen nainen, joka miehen palkkapäivänä on enempi kuin halukas patjaksi ukkonsa alle, että saisi jotain siitä palkasta itselleen ja lapsille uudet syysvaatteet. Entä se nainen, joka laskee miehensä viinapaukkuja ja sitä, milloin olisi hyvä aika viedä tuo juoppo sänkyyn, että sillä vielä seisoisi. Että se sika nukahtaisi saatuaan ja jättäisi tällä kertaa hakkaamatta.

Ja kyllä siellä Eirassakin huoria asuu. Heitä vain kutsutaan rouviksi ja teititellään. Samaa vastikkeellista seksiä hekin antavat, tosin kalliimmalla hinnalla, joka on heidän kunniakseen sanottava. He pääsevät myös aikaisin hyvälle eläkkeelle, koska miehet vaihtavat nuorempiin, kiinteälihaisiin. Harvoin tämä tarkoittaa edes avioeroa, asiat voidaan rahalla hoitaa tyylikkäästi. Yhtä kaikki, eivät he sen parempia ole kuin halvat venäläiset tai Thaimaasta ostetut vaimot.

Miksi kirjailijat jättivät nämä huoraamiset käsittelemättä? Miksi he pitäytyivät kuluneisiin tyyppitapauksiin, jotka ovat yhtä väljähtyneitä kuin eilinen seksi? Hauska ja kevyt tämä teos ei ollut, takakannen mainoksesta huolimatta. Se ei edes järkyttänyt. Kirja oli kokoelma kliseitä, kapea-alainen otos huoruudesta.

Norman Mailer: Alastomat ja kuolleet (Gummerus 1951)

Alkuteos The Naked and the Dead ilmestyi muutama vuosi Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen vuonna 1948 ja se oli Norman Mailerin esikoisteos. Harva kirjailija pystyy esikoisestaan luomaan tällaisen mestariteoksen. Kirja sai ilmestyessään laajasti huomiota osakseen; sitä inhottiin ja sitä ihailtiin. Kirjailija palveli USA: n armeijassa Tyynellämerellä vuosina 1944 — 1946 ja hänen omat sotakokemuksensa ovat olleet vaikuttamassa kirjan syntyyn. Teosta pidetään oikeutetusti yhtenä Toisen maailmansodan vaikuttavimmista kuvauksista.

Tapahtumat sijoittuvat Tyynen valtameren saarelle, joka on japanilaisten hallussa. USA:n joukot tekevät saarelle maihinnousun. Siitä alkaa tarina tuolla trooppisella saarella, jota halkoo vuoristo ja rannalta alkava läpitunkematon viidakko. Keskiössä on pieni tiedustelujoukkue, joka kylläkin joutuu tietöihin eikä tiedustelutoimiin. Varsinaisia taisteluja tässä kirjassa ei kuvata; kerrotaan vain kahdesta pienestä kahakasta, joilla ei saarta vallattu eikä sankaritekoja tehty. Eikä niitä sankaritekoja tässä kirjassa ole lainkaan.

Tiedustelujoukkueen sotamiehet, korpraalit, kersantti, luutnantti sekä joukkoja komentava kenraali kuvataan yksilöinä, joiden henkilökuvaa kirjailija syventää takaumissa, joissa kerrotaan näiden henkilöiden menneisyydestä, haaveista ja todellisuudesta. Siinä on kuvattuna koko amerikkalaisen yhteiskunnan kirjo ja luokkayhteiskunnan eri tasot. Juutalaisia tässä tiedustelujoukkueessa on kaksi sotamiestä ja he ovat kaikkien halveksimia. He ovat taakka, jota muun joukkueen on odotettava, jaksamattomia, heikkokuntoisia pelkureita muitten miesten mielestä. Toinen heistä kuolee ja toisen ainoaksi ystäväksi jää lukutaidoton sotamies. Liekö tällä kuvaukselle  kirjailija on halunnut tuoda esiin Euroopan tapahtumat Toisen maailmansodan aikana?

Mailer kohtelee samalla tarkkuudelle sekä sotamiehiä että päällystöä, riisuu heidät alastomiksi ja näyttää heidän raadollisuutensa, pelkonsa ja kunnianhimonsa. Alistaminen ja nöyryyttäminen kuuluvat asiaan armeijassa ja sen oman valta-aseman puolustaminen vaikka asetoverin hengen kustannuksella. Mihinkään ei voi luottaa, ei edes tiedusteluraportteihin. Lopulta jäävät jäljelle vain ne, joilla ei ole alapuolellaan muuta kuin hiekka ja viidakon märkä maa.

Tiedustelujoukkue lähetetään vihollisen selustaan. Heidät lasketaan maihin pieneen poukamaan ja siitä alkaa erilainen sota, sota jota käydään joukkueen käskyvallasta. Omia voidaan tapattaa, jos muu ei auta ja niin myös tehdään. Tiedustelujoukkueen kersantti vie pahasti huvennutta joukkuetta jääräpäisesti yli saarta halkovan vuoriston. Miehet ovat nääntyneitä, yksi putoaa rotkoon, mutta kersantti on päättänyt ylittää tuon vuoren, millään muulla ei ole väliä.

He eivät koskaan pääse vuoren huipulle. Heitä ei ajanut pakosalle japanilaiset vaan ampiaisparvi, joka hyökkäsi joukkueen kimppuun ja sai sen pakokauhun valtaan. Ampiaiset voittivat tuon sotahullun kersantin, joka oli valmis tapattamaan omat miehensä täyttääkseen annetun tehtävän pakkomielteisen kunnianhimonsa takia. Saari kyllä vallattiin. Sekin tosin sattuman takia. Sellaista on sota.

Bengt Jangfeldt: Axel Munthe — tie Caprin huvilalle (WSOY 2010)

Ruotsalainen lääkäri Axel Munthe tuli kuuluisaksi kirjallaan Huvila meren rannalla. Kirja on omaelämäkerrallinen, vaikkakaan ei totuudessa pysyvä kuvaus kirjailijan elämästä ja elämänfilosofiasta. Munthe näyttäytyy kirjassa köyhyyttä ihannoivana hyväntekijänä, eläinten oikeuksien puolustajana, poikamiehenä ja kerrassaan vaatimattomana ihmisenä.

Tämä kirja antaa Munthesta toisenlaisen kuvan, joka ei ole kovinkaan siloinen. Munthe opiskeli lääkäriksi Pariisissa ja tuhlasi isänperintönsä. Hän perusti praktiikan hienostoalueelle hyvään osoitteeseen ja pääsi piireihin. Rikkailla oli varaa maksaa korkeita palkkioita, joten heitä kannatti pyydystää asiakkaiksi. Samoin hän toimi Roomassa. Köyhiä taiteilijoita ja muita vähäosaisia hän hoiti ilmaiseksi, mikä on hänen kunniakseen sanottava.

Ensimmäisen kerran Munthe avioitui Pariisissa, mutta liitto päätyi eroon. Toinen avioliitto ei onnistunut sen paremmin vaikka tästä liitosta syntyi kaksi poikaa. Heihin ei Munthe pitänyt mitään yhteyttä ennen kuin lapsista oli kasvanut melkein aikuisia miehiä. Puolisot saivat olla rauhassa sekä avioliiton aikana että sen jälkeen. He eivät päässeet matkoille eikä mitään yhteisiä rientoja ollut. Jangfeldtin mukaan Munthe ei arvostanut naisia saati rakastanut heitä. Kirjasta välittyi kuva miehestä, joka rakasti vain kahta asiaa: itseään ja koiriaan. Lintuja hän suojeli metsästykseltä ja osti jopa Caprilta yhden kukkulan estääkseen lintujen pyynnin.

Häkellyttävää oli myös lukea Munthen suhtautumisesta rahaan ja valtaan. Munthe ihaili Franciscus Assisilaista, tuota köyhyyden ilosanomaa julistavaa rikkaan perheen poikaa ja eläinten ystävää. Omassa elämässään Munthe ei sietänyt varattomuutta ja sitä hän jaksoi valittaa kirjeissään Ruotsin ja Norjan yhteiselle Pariisin lähettiläälle Georg Sibbernille. Ja Sibbert lähetti rahaa hänelle paluupostissa eikä vain kertaa vaan useasti ja säännöllisesti. Rahan pyytäminen ei näyttänyt tätä köyhyyden ihannoijaa hävettävän lainkaan. Onnekseen hän kuoli rikkaana miehenä. Päästyään Ruotsin hovin suosioon ja kuningattaren lääkäriksi, rahahanat aukesivat. Hän omisti useita huviloita ja maata Caprilla ja pankkitililläkin oli muutama miljoona pahan päivän varalle. Valtaapitävät ja varakkaat eivät häntä kiinnosta, Munthe antoi ymmärtää, mutta heidän seurassaan hän elämänsä vietti.

Munthen kirjailijauran vaiheiden esittely kirjassa oli kattava. Huvila meren rannalla ei ollut hänen ensimmäinen kirjansa vaikkakin kuuluisin. Munthe käytti samaa kaavaa kaikkien kirjojensa kanssa: hän tarjosi niitä kustantajille vähättelevin saatesanoin tyyliin; eihän tämä nyt kummoinen ole, mutta se ja se (kuuluisa) ystävä oli vaatinut kirjan julkaisemista. Tutuilleen hän kertoi, että kustantaja oli ehdottomasti halunnut julkaista kirjan, mikä ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Huvilaa meren rannalla hän suorastaan tyrkytti kustantajalle, kun päätöstä ei syntynyt heti. Munthe myös vaati painosten kappalemäärien vähentämistä, että olisi nopeammin voitu ottaa uusintapainoksia. Onhan se komeampaa, kun kirjassa lukee 20. painos sen sijaan että siinä lukisi 5. painos.

Munthe loi kirjassaan Huvila meren rannalla myytin itsestään. Tunteeton narsisti kirjoitti kirjan, jota ihmiset kyynel silmässä lukevat. Se vaatii taitoa, joten kaikki kunnia siitä hänelle. Munthen itse rakentaman myytin Jungfeldt rikkoo kyllä armotta tässä kirjassa.

Paul Auster: Sunset Park (Tammi 2010)

New Yorkin Brooklynissa asuva Paul Auster on lempikirjailijoitani ja olin aika hämmästynyt, että tämä kirja on jäänyt minulta huomaamatta ja lukematta. Onneksi kirjat eivät ole sesonkituotteita, jotka katoavat muutaman kuukauden jälkeen vanhanaikaisina menneen kauden tuotteina, vaan ne löytyvät, jos eivät kirjakaupan hyllyltä niin ainakin kirjastoista. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kaliforniaan ja Brooklynin Sunset Parkiin. Päähenkilönä on Miles, nuori mies, joka keskeyttää opintonsa ja katoaa läheisiltään. Hän kiertää paikkakunnalta toiselle kunnes päätyy Kaliforniaan, josta kirjan tapahtumat alkavat. Miles siivoaa työkseen ulosmitattuja taloja. Hänen vanhempansa ovat kulttuuri- ja taideihmisiä, varakkaita ja sivistyneitä. Siivoamisen lomassa Miles kuvaa talojen hylättyjä esineitä, vieraitten ihmisten yksityistä elämää, jota esineet edustavat. Työtoverit varastavat surutta näitä tavaroita, mutta Miles ei siihen pysty eikä edes halua.

Tarina on ällistyttävän samanlainen kuin Sadie Jonesin kirjassa Kotiinpaluu. Molemmissa on syyllisyyttä kantava nuori mies, oli tuo syyllisyys sitten totta tai ei, he ovat molemmat traumojensa vankeina.  He palaavat vuosien jälkeen kotiin. Vanhempien yhteiskunnallinen status on samanlainen. Molemmat myös janoavat oikeudenmukaisuutta, mutta turvautuvat lopulta väkivaltaan. Ensirakkaudet tulevat molemmilla tähän elämänvaiheeseen. Kaikki on varmasti sattumaa, mutta jos kirjailijat ovat lukeneet toistensa teokset, he ovat varmasti olleet aika hämmästyneitä näistä yhteensattumista.

Auster ottaa kirjassa esille ihmisoikeudet. Hän tekee sen luontevasti kirjan tyylin siitä kärsimättä kuten lahjakas kirjailija vain voi tehdä. Kirjan eräs henkilö työskentelee PEN (Poets, Essayists and Novelists)-järjestössä ja tästä työskentelystä tulee kirjan yhteiskunnallisen kritiikin näyttämö. Auster arvostelee sekä Bushin hallintoa ja erityisesti Patriot Act-lakia, joka on antanut USA:n hallituksille valtuudet valvoa kansalaisten toimia ja koota tietoja esimerkiksi heidän lukutottumuksistaan ja mielipiteistään. PEN käynnisti kansalaisoikeuskampanjan tämän lain takia. Samoin kirjassa otetaan kantaa kiinalaisen kirjallisuuskriitikon ja professorin Liu Xiaobon puolesta. Hän kirjoitti Peruskirja 08 dokumentin, jossa vaadittiin Kiinaan demokratiaa, joka antaa lain suojan ihmisoikeuksille. Dokumentti sai nimensä tšekkiläisen Václav Havelin ja muiden toisinajattelijoiden vetoomuksesta, joka kulki julkaisuvuotensa nimellä Peruskirja 77. Liu Xiaobon joutui kirjoituksen takia vallanpitäjien vainoamaksi ja vankilaan. Niin taitavasti nämä asiat olivat kirjaan upotettu, että tajusin vasta jälkeenpäin, että tämä taisi olla yhteiskuntakriittisintä Austeria, mitä olen lukenut.

Vaivattomuus voisi olla yksi termi, millä tätä kirjaa kuvaisin. Kaikki soljuu luonnollisesti ilman teennäisiä käänteitä tai nostoja. Kieli on selkeää, mitään äkkipysähdyksiä tai ärtymystä ei tule. Tunneskaala on laaja ja tarinaa kerrotaan eri-ikäisten ja eri taustaisten ihmisten kautta. Ilo tätä kirjaa oli lukea.