Guzel Jahina: Suleika avaa silmänsä (Into 2016)

Moskovalainen Guzel Jahina on sekä kirjailija että teatterintekijä. Hän on syntynyt vuonna 1977. Kirja on voittanut lukuisia palkintoja Venäjällä. Neuvostoliiton aikana kirjaa olisi tuskin edes julkaistu, sen verran rankka on kuvaus pakkosiirrettyjen ihmisten elämästä Siperiassa.

Kirjan päähenkilö, Suleika, on nuori tataarinainen, joka elää pienessä kylässä miehensä pieksämänä ja anopin alistamana. Hänen elämänsä ei ole orjan elämää kummempi, mutta paremmasta hän ei edes osaa haaveilla. Hän on synnyttänyt neljä lasta ja haudannut heidät kaikki.  Työtä on aamusta iltaan. Eletään 1920-lukua ja kylään on perustettu kolhoosi.

Suleikan mies ei suostu liittymään siihen eikä hän suostu myöskään luovuttamaan viljaa eikä ainoaa lehmää eikä hevosta. Hänet ammutaan. Kyläläiset kootaan yhteen ja niin alkaa heidän pitkä matkansa Siperiaan. Stalinin mukaan he olivat kulakkeja, vauraita kyläkapitalisteja, vaikka rikkaus oli kaukana näistä pienviljelijöistä. Valtio tarvitsi kuitenkin viljaa ja se otettiin pakolla, jos muu ei auttanut.

Kirjailija ei korosta julmuuksia. Tyyli on toteavaa. Parin luvun lopussa kerrotaan kahden sivuhenkilön myöhäisimmistä vaiheista. Miksi? Ne poikkeavat täysin muusta kerronnasta eivätkä anna mitään lisäarvoa kirjalle. Ne jäävät täysin irrallisiksi kertomuksen teemoista. Olivatko nämä henkilöt todellisia eikä kirjailija malttanut olla kertomatta heidän loppuelämästään?

Junamatka Siperiaan kestää kuukausia. Se on raadollinen kuvaus byrokratiasta; määräyksiä on noudatettava vaikka ne olisivat kuinka järjettömiä tahansa. Radan varret täyttyvät kuolleista. Joskus niitä ei ehditä edes haudata, joskus juna seisoo paikallaan viikkokausia, koska näin on käsketty. Viimeinen matka tehdään veneellä. Kuudestakymmenestä henkilöstä vain 29 selviää perille. Tämä pieneksi kutistunut joukko jätetään joen rannalle ilman ruokaa tai suojaa. Talvi on tulossa.

Osa heistä selviää seuraavaan kevääseen, pahasti nälkiintyneinä. Silloin saapuu myös apua. He saavat työkaluja ja ruokaa. Siitä alkaa näitten ihmisten elämä uudestaan. Se on työtä ja nälkää, mutta elämää kuitenkin. Kylä kasvaa ja vaurastuu. Sitkeimmät selviytyvät. Kukaan ei kapinoi hirmuvaltaa vastaan, heillä ei ole siihen voimia. Asutuksen väki on kirjavaa; siellä on edustettuna melkein parikymmentä kansallisuutta, professoreista ja taiteilijoista kalastajiin ja talonpoikiin. Vanhat tavat unohtuvat.

Kirja kuvaa historiallisia tapahtumia, mutta se jää kuitenkin kehykseksi muille aiheille. Ihmisen tarve rakastaa ei häviä ankarassakaan elämässä. Yllättävästi myös taide nousee esiin, tulee yhdeksi voimakkaaksi teemaksi kertomuksessa. Nämä pehmeät arvot rinnastettuna elämän kovuuteen antavat kirjalle sävykkyyttä, jota ilman se olisi liian raskasta ja synkkää luettavaa. Tällaisenaan se on kertomakirjallisuutta parhaimmillaan.

Naisen aseman muutos kuvataan osuvasti Suleikan kautta. Hänen elämänsä ei välttämättä huonone Siperiassa. Hän tekee töitä aamusta iltaa kuten ennenkin, mutta enää ei aviomies hakkaa eikä anoppi kiusaa. Hän luopuu huivistaan eikä peitä enää päätään. Hän ajattelee, että jumala on unohtanut heidät taigalle, kääntänyt selkänsä. Vähitellen hän nostaa nöyrän katseensa maasta, jossa on tottunut sen pitämään miesten ja ylempiensä edessä ja näkee.

Petri Laukka: Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa: kuinka rock valtasi suomettuneen Suomen (Into 2014)

Remu ja Hurriganesin läpimurto tapahtui 1970-luvulla. Yhtye erottautui muista avoimella kaupallisuudellaan ja amerikkalaisuuden ihannoinnillaan; oli Cadillac kulkuvälineenä ja Amerikan lippua rekvisiittana. Englannin kielen taitoa Remulla ei ollut, mutta se ei menoa haitannut, vaikka siitä irvailtiin. Asenne ratkaisi. Ei se kielitaito ollut tuohon aikaan kovin hääppöistä muillakaan. Koulussa opetettiin enemmänkin kielioppia kuin käytännön valmiutta puhua tai lausua oikein vieraita kieliä.

Kirja perustuu Petri Laukan väitöskirjaan ja se näkyy kirjassa. Kirjoittaja viittaa useasti toisten tutkimuksiin tai kirjoihin tyyliin ”Xx:n mukaan”. Paikoitellen se on häiritsevää. Ymmärrettävästi Laukka haluaa antaa kunnian sille jolle kunnia kuuluu, mutta olisiko tähän löytynyt jokin muu tekninen ratkaisu, jotta kirja olisi ollut sujuvampi lukea?

Tutkijan ote näkyy myös kirjan loppuosassa, jossa kirjoittaja pohtii nostalgian merkitystä joka kantilta ja kanttien välistäkin. Pohdinta on perusteellista kirjallisuusviitteineen ja tuo esiin Laukan syvällisen perehtymisen aiheeseen. Asian tiivistäminen olisi ollut kuitenkin eduksi populaarissa tietokirjassa.

Yhtä tutkimustietoa jäin kaipaamaan. Mistä yhteiskuntaluokasta tulivat yhtyeen fanit? Brittiläinen Punk on yhdistetty työväenluokkaan, 1970-luvulla Britanniassa olleeseen suurtyöttömyyteen, joka turhautti nuorison ja sai sen kapinoimaan. Ketkä kuuntelivat amerikkalaisuutta ihannoivaa Hurriganesia, ketkä Pink Floydia?

Suomi 1970-luvulla oli täysin toinen maa kuin nyt. Kirjassa on ansiokkaasti rinnastettu Hurriganesin kotikutoinen, mutta menestyksekäs ura sekä suomalaisen yhteiskunnan ja politiikan pysähtyneisyys ja varovaisuus varsinkin Neuvostoliiton suhteen. Kulttuurielämä ei tässä suhteessa ollut poikkeus.  Se ei ollut uutta tuova, rajoja rikkova dynaaminen voima kuten voisi kulttuurilta olettaa. Kirjan esimerkkitapaukset ovat hyytävää luettavaa vaikka joskus ne myös naurattivat. Lehdistön merkitys Hurriganesin menestyksen taustalla on myös hyvin nostettu esiin. Ilman julkisuutta ei pärjännyt silloinkaan.

Siinä missä suomalainen nirppanokkainen yhtye kieltäytyi tekemästä sopimusta amerikkalaisten kanssa, koska ei halunnut olla kaupallinen, Remu puolestaan halusi tehdä rahaa ja viihdyttää ihmisiä. Hän onnistui molemmissa ja on legenda, josta tehdään väitöskirjoja. Remun sanoin: ”Ketoon, ketoon peipi, ketoon!”

Olavi Paavolainen: Volga virtaa nyt Moskovaan: kirjoituksia Neuvostoliitosta. Toimittaneet Ville Laamanen ja Hannu Riikonen (Teos 2016)

Viime vuosina on julkaistu kaksi Olavi Paavolaisesta kirjoitettua elämäkertaa: Panu Rajalan Tulisoihtu pimeään ja H.K. Riikosen Nukuin vasta aamuyöstä. Lisäksi on ilmestynyt Ville Laamasen tutkimus Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936—1939. Uutta, ennen julkaisematonta aineistoa on kuitenkin löytynyt näitten kirjojen ilmestymisen jälkeen ja se on ollut syynä tämän teoksen syntyyn. Kokonaiseksi kirjaksi aineisto ei riitä, vaan mukaan on liitetty aiemmin julkaistuja tekstejä.

Olavi Paavolainen vieraili Neuvostoliitossa vuonna 1939. Matka kesti liki kolme kuukautta. Takaisin Suomeen Paavolainen matkusti Euroopan kautta. Osan muistiinpanoistaan hän omien sanojensa mukaan tuhosi matkan aikana, ilmeisesti varovaisuuttaan. Paavolainen oli luvannut kirjan kustantajalle vuoden päästä. Se olisi ollut jatkoa Paavolaisen Etelä-Amerikan ja Saksan matkojen kuvauksille. Talvisota alkoi, kirja jäi tekemättä eikä Paavolainen saanut sitä tehdyksi sodan jälkeenkään. Matkalta säilyneiden kirjoitusten perusteella se ei yllätä.

Teksteissään Paavolainen suorastaan ylistää Neuvostoliiton saavutuksia maataloudessa, teollisuudessa ja arkkitehtuurissa. Sieltä on vaikea, jos ei mahdotonta, löytää mitään kriittistä arviota. Liekö tämä sitten kirjailijan ominainen tapa suhtautua asioihin? Ei hän Hitlerin Saksastakaan paljoa arvosteltavaa löytänyt. Olivatko totalitaariset valtiot hänen heikkoutensa kuten suuret näyttämölliset joukkokohtaukset, joista hän hurmioituneena kirjoittaa. Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton kansantanssiyhtye saa häneltä ylistyksen: ”Todellinen kahden miehen toveruuden orgia oli Madikjantsin ja Israilovin esittämä kasakkatanssi: kilpailuun kiihottavine katseineen, kurkkuhuutoineen, salamannopeine halailuineen se oli primitiivisen miehinen ystävyyden melkein jo kiiman, humalan ja kuoleman hurmiota tapaileva korkeaveisu!” Yhtälailla hän hurmaantui natsien spektaakkelimaisista joukkokohtauksista.

Kirjassa olevat tekstit on taustoitettu. Niitä on myös yhdistelty eri muistiinpanoista kokonaisuuksiksi. Aiemmin artikkelikokoelmassa Naapurimme Neuvostoliitto (Tammi1946) julkaistussa kirjoituksessa Volga Paavolaisen maalaileva kirjoitustyyli pääsee täyteen voimaansa. Mielenkiintoisen ja uuden lisän kirjaan tuovat Neuvostoliitossa toimineiden ”oppaiden” arviot Paavolaisesta. Hän oli tietysti tarkan silmällä pidon alaisena, vaikka karkailikin omille kävelyilleen. 

Harmi, että sota romutti kirjahankkeen. Paavolaisen Neuvostoliiton ylistystä olisi varmasti häkellyttävää lukea kaikkien vuosikymmenten ja maailman tapahtumien jälkeen.

Maijastina Kahlos: Rooman viimeiset päivät (Otava 2016)

Helsingin yliopiston latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden dosentti Maijastina Kahlos ei käsittele kirjassaan Rooman viimeisiä päiviä vaan viimeisiä vuosisatoja, lähinnä vuosien 200- 600 välistä aikaa.

Kirjan ensimmäiset viisikymmentä sivua ovat tiivis katsaus neljänsadan vuoden valtapolitiikkaan. Keisarit vaihtuivat hengästyttävään tahtiin ja taistelu vallasta oli armotonta. Kirjoittaja vyöryttää näillä sivuilla sellaisen määrän keisareita, heidän sukulaisiaan, muita vallantavoittelijoita ja sotapäälliköitä, että teksti puuroutuu eikä sitä selvennä edes kirjan alussa luetellut keisarit ja heidän hallintokautensa. Laskin, että keisareita oli tuona aikakautena yli kuusikymmentä, joten ei ihme, että tämä osuus kirjasta jäi hyvin sekavaksi, kun siihen tulevat mukaan myös muut asianosaiset. Kirjan alussa on tiivistelmä ”Rooman viimeiset vuodet vuosilukuina”, josta saa jonkinlaisen käsityksen asioiden kulusta.

Rooma jakautui vuonna 395 Länsi-Roomaan ja Itä-Roomaan. Länsi tuhoutui ensin. Lopun alkua kuvannee se, että lännessä oli vuosina 400 -476 kaksikymmentäkaksi keisaria ja vallantavoittelijaa, kuten kirjassa todetaan. Idässä valtaa pitivät virkamiehet, lännessä sotilaat. Kirjoittajan mukaan tässä voi olla selitys sille, että itä selvisi länttä paremmin ja pidempään. 

Kristinuskon yleistyminen ja lopulta hyväksyminen olivat merkittävä asia näinä vuosisatoina. Ne muuttivat valtarakenteita. Kirkosta tuli yksi mahtitekijä lisää valtion, suurmaanomistajien, armeijan ja virkamieseliitin rinnalle. Se köyhdytti kansaa entisestään. Kirkon piirissä riideltiin samoin kuin muussakin vallan bunkkereissa. Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325 määriteltiin oppi, jota nykyiset kristilliset kirkot noudattavat. Se tehtiin enemmistöpäätöksellä ja Aleksandrian piispa Athanasios sanoi: ” Se minkä kolmesataa piispaa oli yhdessä päättänyt, ei ollut mitään muuta kuin Jumalan päätös.”

Parasta kirjan antia olivat yhteiskuntaa kuvaavat luvut verotuksesta, valtarakenteista, maataloudesta, moraalikoodistosta, kaupunkien kehityksestä, kulttuurista ja naisen asemasta. Esimerkiksi homo- ja heteroseksuaalisuus on tuolloin tuntematon käsite. Mies sai harrastaa seksiä myös miesten kanssa, jos hän oli aktiivinen osapuoli, alistaja (mies) ja toinen alistettu (nainen). Suhdetta ei saanut olla samanarvoisten miesten välillä, mutta orjat kävivät tähän tarkoitukseen ihan hyvin. Lesboista ei sen aikaisessa kirjallisuudesta puhuta mitään. Heitä ei varmaan ollut ollenkaan?

Keisarin ammatti oli hyvin vaarallinen oman terveyden kannalta. Murhat olivat tavallisia ja saattoipa siinä mennä samalla puoli sukuakin. Silti tehtävään pyrittiin keinolla millä hyvänsä. Kirja ei anna yksiselitteistä vastausta, miksi Rooma tuhoutui, mutta tiheästi vaihtuvat vallanpitäjät eivät ainakaan tuoneet valtakuntaan vakautta.

Heli Slunga & Jaana Seppänen: Lapin Lolita (WSOY 2016)

Kirjan takakannessa tätä kirjaa sanotaan Bitch lit- romaaniksi. Sanayhdistelmä on väännös tutusta Chick litistä, joka Wikipedian mukaan tarkoittaa kaunokirjallisuutta, joka käsittelee modernin naisen elämän ongelmia humoristisesti ja kevyesti. Onko kirjoittajien tarkoitus siis ollut käsitellä huoruutta kevyesti ja humoristisesti? En löydä huoraamisessa mitään hauskuutta enkä löydä sitä tästä kirjastakaan, varsinkin kun tässä käsitellään myös pedofiliaa. Sen sijaan tämä kirja on kokoelma kliseitä: venäläisiä huoria, Thaimaan seksiturismia ja se pakollinen Lapin tyttö, joka puhuu Lapin murretta oikein viimeisen hoon päältä.

Kaikki huorat ovat myös kliseisen typeriä, myös tuo nuori, naiivi Lapin tyttö, joka kauppaa olematonta neitsyyttään. Tilanne on sama, jos niputettaisiin kaikki siivoojat yhteen ja sanottaisiin heitä tyhmiksi. Hauskaa vai kevyttä?

Kirjan ainoa tilaa saava mies on Thaimaassa nuoren alaikäisen tytön ostanut pedofiili, joka selittää tekonsa parhain päin: hän halusi pelastaa tytön. Tosin hän käytti tätä lasta seksuaalisesti hyväkseen, mutta se on sivuseikka kuten tällaisilla valehtelijoilla on itselleen ja muille tapana selittää.

Miehet pääsevät ääneen myös kirjaan sirotelluissa erillisissä laatikoissa, joissa he kertovat seksuaalifantasioistaan. Mielenkiintoista kirjassa oli se, ettei naisilla ole mitään fantasioita, jotka liittyvät seksiin. Todellisuus sillä saralla taitaa olla niin raakaa, ettei sellainen tule mieleen. Rakkautta toki hekin kaipaavat kuten kaikki ihmiset, tai ainakin turvattua elämää. 

Ja ne venäläiset huorat. Siinäkö ovat kirjoittajien mielestä kaikki ne naiset, jotka huoraavat? Näin ei todellakaan ole. Mitä tekee lestadiolaisnainen? Hän on synnyttänyt uusimman lapsensa kuukausi sitten ja mies haluaa seksiä. Edelliset lapset ovat tulleet vuoden välein ja niitä on viisi. Hän levittää reitensä miehelleen taivaspaikan toivossa ja siksi että mies haluaa. Luuleeko joku, että hän haluaa kiihkeästi seksiä miehen kanssa, intohimosta? Hän antaa vastikkeellista seksiä, huoraa taivaspaikan toivossa, joka on yhtä tyhmää kuin halvan venäläishuoran luulo päästä rouvaksi Eiraan.

Tai se tavallinen suomalainen nainen, joka miehen palkkapäivänä on enempi kuin halukas patjaksi ukkonsa alle, että saisi jotain siitä palkasta itselleen ja lapsille uudet syysvaatteet. Entä se nainen, joka laskee miehensä viinapaukkuja ja sitä, milloin olisi hyvä aika viedä tuo juoppo sänkyyn, että sillä vielä seisoisi. Että se sika nukahtaisi saatuaan ja jättäisi tällä kertaa hakkaamatta.

Ja kyllä siellä Eirassakin huoria asuu. Heitä vain kutsutaan rouviksi ja teititellään. Samaa vastikkeellista seksiä hekin antavat, tosin kalliimmalla hinnalla, joka on heidän kunniakseen sanottava. He pääsevät myös aikaisin hyvälle eläkkeelle, koska miehet vaihtavat nuorempiin, kiinteälihaisiin. Harvoin tämä tarkoittaa edes avioeroa, asiat voidaan rahalla hoitaa tyylikkäästi. Yhtä kaikki, eivät he sen parempia ole kuin halvat venäläiset tai Thaimaasta ostetut vaimot.

Miksi kirjailijat jättivät nämä huoraamiset käsittelemättä? Miksi he pitäytyivät kuluneisiin tyyppitapauksiin, jotka ovat yhtä väljähtyneitä kuin eilinen seksi? Hauska ja kevyt tämä teos ei ollut, takakannen mainoksesta huolimatta. Se ei edes järkyttänyt. Kirja oli kokoelma kliseitä, kapea-alainen otos huoruudesta.