Ian McEwan: Lapsen oikeus (Otava 2015)

Brittiläinen McEwan on ollut suosikkikirjailijoitani jo vuosikymmeniä. Hänen kirjansa eivät ole tuottaneet pettymyksiä; niiden hiljainen, pohdiskeleva tyyli ja psykologisesti tarkkanäköinen asian käsittely ovat olleet kirjasta toiseen täyttä nautintoa.

Niinpä olin aika järkyttynyt lukiessani tämän kirjan alun. Siinä kuusikymppinen professorimies ilmoittaa samanikäiselle juristivaimolleen haluavansa vielä kokea yhden ison intohimoisen suhteen ennen kuin kuolisi. Hän aloittaisi suhteen nuoren (kuinkas muuten!) naisen kanssa ja toivoi vaimonsa ymmärtävän tämän asian. Hän rakasti vaimoaan, mutta tämän suhteen hän aikoi kokea. Todella banaalia.

Mieleeni hiipi pettymys. Ei kai vaan älykkäänä pitämäni kirjailija ollut sortunut vanhojen mieskirjailijoiden helmasyntiin ja kirjoittanut kirjaa nuoren naisen rakkaudesta vanhaan mieheen, tuohon haavekuvaan joka ei ole totta, vaikka vanheneva mies sen kiihkeästi yrittää todeksi kirjoittaa. Onneksi McEwan ei mennyt tähän harhaan, vaan haki kirjaansa todemman ratkaisun. Olin helpottunut, sillä olisi ollut kova pala minulle pettyä lempikirjailijaani. En olisi sitä antanut McEwanille koskaan anteeksi.

Aviovaimo Fiona toimii perheoikeuden tuomarina ja joutuu työkseen miettimään mikä on lapsen etu ja oikeus. Läpi kirjan kulkee tapaus, jossa seitsemäntoistavuotias leukemiaan sairastunut poika ja hänen vanhempansa kieltäytyvät verensiirrosta, joka voisi pelastaa pojan hengen. He ovat Jehovan todistajia. Tehdessään ratkaisunsa verensiirtojen aloittamisesta, Fiona panee alulle tapahtumaketjun, jota hän ei pysty viileän tuomarin roolinsa kautta hallitsemaan.

Mielenkiintoinen ja tarkkanäköinen on myös hajoamassa olevan avioliiton kuvaus. Miten pettymystä, raivoa ja loukatuksi tulemista voi käsitellä ihminen, joka ei ole näitä tunteita koskaan joutunut itse kokemaan, vaikka perheoikeuden tuomarina on niitä oikeussalissa joutunut kohtamaan. Onko anteeksi antaminen ylipäätään mahdollista?

McEwanin kirjoissa ei tapahdu suuria asioita. Hän ei kirjoita raflaavia sokkiefektejä joka toiseen lukuun, jotta lukijan mielenkiinto pysyisi vireillä. Sellaisia keinotekoisia elementtejä McEwan ei tarvitse, koska on hyvä kirjailija. Jännite ja mielenkiinto syntyvät tarkoin harkitusta tekstistä ja ihmisen psykologiaa ja käyttäytymistä ymmärtävästä mielestä, joka kirjailijalla onnekseen on. 

Hienovireinen, puhutteleva kirja jälleen McEwanilta.