Kirja on Sadie Jonesin esikoisteos ja julkaistu jo vuonna
2008. Suomennoksen se sai vasta tänä vuonna. Aiemmin kirjailijalta suomennettu teos
”Ehkä rakkaus on totta” (2015) sai hyvät arvostelut. Lontoolainen Sadie Jones
on aiemmin toiminut tv-käsikirjoittajana ja uskon tuon työn näkyvän myös
kirjassa, joka on taitavasti rakennettu ja pitää lukijan otteessaan.
Eletään vuotta 1957. Pörssimeklarin yhdeksäntoistavuotias
poika Lewis on juuri vapautunut vankilasta, jossa hän on ollut kaksi vuotta.
Hän palaa lapsuudenkotiinsa Lontoon lähellä sijaitsevaan pikkukaupunkiin, jossa
mikään ei muuttunut. Yläluokka, johon hänkin kuuluu, elää tuttua elämäänsä. Naiset
ovat kotirouvina, palvelusväki hoitaa talouden ja sunnuntaisin nämä
etuoikeutetut kokoontuvat kirkkoon ja sen jälkeen perinteisille
lounasvierailuille. Pelataan tennistä, siemaillaan sherryä, järjestetään
puutarhajuhlia, joissa tietysti sama herrasväki kokoontuu. Pieni piiri pyörii
omahyväisesti oman napansa ympärillä.
Alun prologin jälkeen palataan ajassa taaksepäin vuoteen
1945. Miehet palaavat sodasta ja perheet ovat jälleen yhdessä. Pieni Lewis
kokee isänsä vieraana, onhan tämä ollut vuosia pois pojan elämästä. Lienee
hyvin tyypillistä sodan jälkeisessä ajassa. Lukija saa jo jotain viitteitä
tulevasta, sillä pojan äidin nimi ja prologissa mainitun isän vaimon nimi eivät
ole sama. Lukijaa kuljetetaan läpi pojan kasvuvuosien aina vuoteen 1955,
jolloin Lewis sai kahden ja puolen vuoden vankeustuomion.
Kirjan loppupuolella palataan vuoteen 1957, kun Lewis palaa
kotiinsa vakaasti päättäneenä olla hyvä poika ja sopeutua jälleen elämään
yhteisössä, jossa on viettänyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Kirjailija
kuvaa tarkkanäköisesti yläluokkaisen elämän tyhjyyttä ja turhanpäiväisyyttä.
Yhteisön normeja kunnioitetaan ja oman elämän kulisseja pidetään yllä viimeiseen
asti. Yläluokalta ei tule myötätuntoa, jos näitä sääntöjä rikotaan. Se hylkää
jäsenensä. Mikä johtaa siihen, että perheet hylkäävät mieluummin omat jäsenensä,
jotta voisivat edelleen olla seurapiirien suosiossa. Asioista ei puhuta, vaikeita
asioita ei käsitellä, ei perheissä eikä muuallakaan. Kaikki on näytelmää, jossa
roolit ovat jaettu ja vuorosanat valmiiksi kirjoitettu.
Tarinan jännite kestää kirjan loppuun asti. Kieli on helppolukuista,
mutta viihdekirjaksi tätä ei voi sanoa luettavuuden helppoudesta huolimatta. Hieno
lukukokemus tämä sen sijaan oli. Kirjaa lukiessani mieleeni nousi
amerikkalaisen Richard Yates’ n romaani Revolutionary Road, joka kertoo
pikkukaupunkilaisesta keskiluokkaisesta elämästä 1950-luvun Amerikassa. Jotain
samankaltaista näissä romaaneissa on; tunnelma, aikakausi ja ihmiset rooliensa vankina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti