Tämä
kirja on herännyt uudelleen eloon. Alkuteos julkaistiin 1965, mutta jäi silloin
vaille suurempaa huomiota. Nyt se on noussut maailmanmaineeseen. Etukannessa
sitä kehutaan suurimmaksi amerikkalaiseksi romaaniksi. Ei nyt sentään, vaikka
hyvä kirja se on.
Kirjan
tapahtumat lähtevät liikkeelle vuodesta 1910, jolloin köyhän pienviljelijän
poika William Stoner lähtee opiskelemaan yliopistoon. Hän vaihtaa opintosuunnan
Maataloustiedekunnasta kirjallisuuteen eikä palaa
enää kotitilalleen jatkamaan vanhempiensa työtä, vaikka tämä oli alkuperäinen
tarkoitus ja opiskelun syy. Vanhemmat toivoivat hänelle opintojen ja tiedon
kautta avautuvan paremman elämän viljelijänä. Heidän suppeaan ajatusmaailmaansa
ei juolahtanut se seikka, että Stonerilla voisi olla tulevaisuus jollakin
muulla alalla.
Stonerin
elämän kulku kerrotaan aikajärjestyksessä aina kuolemaan asti ilman mitään
nostoja tai alleviivauksia. Siinä on kirjan hienous; alakuloinen eleetön
kerronta. Tämän päivän kirjoissa minua usein ärsyttää pakonomainen yllätysten
ja sokkivaikutusten tunkeminen kirjaan. Eikö kirjailijat tai
kustannustoimittajat usko, että kirjan kiinnostavuus ei näitä, usein
keinotekoisia elementtejä tarvitse? Siis jos kysymyksessä on hyvä kirja.
Samanlaisena
eleettömänä ja alakuloisena minulle näyttäytyi myös Stonerin elämä. Hän tyytyi
siihen mitä sai, ei uskaltautunut muutoksiin vaikka yhden avioliiton
ulkopuolisen suhteen myötä siihen olisi tarjoutunut tilaisuus. Hän antoi elämän
lipua ohitse, alistui vaimonsa oikkuihin, menetti tyttärensä kiintymyksen,
koska ei kyennyt puolustamaan lastaan, joka joutui vaimon vallankäytön
välineeksi.
Stoner
pakeni yliopistomaailman tuttuihin ja turvallisiin kuvioihin, kirjoihin ja
tutkimukseen. Yhden ainoan kerran Stoner piti kiinni näkemyksestään eikä
mukautunut kollegojensa tahtoon. Siitä hän sai maksaa, mutta hiljaisella
sinnikkyydellään selvisi lopulta voittajana. Ei, ei ollut Stoner taistelija, ei
mielipiteitten muokkaaja eikä edes omien oikeuksiensa puolustaja.
Grace,
hänen ainoa lapsensa, pakeni kotoaan avioliittoon saatettuaan itsensä
raskaaksi. Hänestä tuli juoppo. Stoneria kuvaa hyvin hänen mietelmänsä
tyttärestään: ”Grace eläisi päiviensä loppuun asti hiljaiseloa, juopottelisi
vuosi vuodelta hieman enemmän, turruttaisi itsensä siltä tyhjyydeltä joksi hänen
elämänsä oli muuttunut. Stoner oli hyvillään siitä, että Gracella oli edes se;
hän oli kiitollinen, että Grace pystyi juomaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti